Johdanto

Koska sivustoni aktiivisin osa liittyy sukututkimukseen tai sivuaa sitä, se määrittää paljolti muutakin sisältöä.  Harrastuksen myötä on hahmottunut, tosin vaihtelevalla tarkkuudella, esipolvien toimeentulon ja työn muutos jopa neljän vuosisadan ajalta. Tällä sivustolla tulen kuvaamaan pääpiirteissään tämän elämänalueen taitekohtien ilmiöitä käyttäen luonnollisesti hyväksi oman sukuni esipolvien aineellista aherrusta lähinnä talonpoikaisessa sivilisaatiossa ja eteläisen Pohjanmaan maalaisympäristössä.  Elämäntapa on keskeisesti toimeentulosta huolehtimisen heijastuma tai peilikuva, joten siten on varsin helppoa ”pysyä otsikossa”, kuten suomenkielen opettajani aikanaan tiukasti vaativat. Onko sotien kokemukset sitten kuuluva elämäntavan käsitteeseen, on sitten enempi filosofinen kysymys. Nekin kuten katovuodet viitoittivat monien sukupolvien elämää. Työtäni helpottaa ja korvaa monet menneiden sukupolvien ja omaa elinaikaani kuvaavat perinnekirjoitukset, joihin tässäkin voidaan monelta osin samaistua. Kotiseutu-/sukukuvausten harrastus on virinnyt nähdäkseni paljon kaupungistumisen seurauksena. Kun henkinen ja fyysinen etäisyys on kotiseudulta muuttojen yhteydessä kasvanut, on ollut tarpeen palata muistamaan aikaisempia tapahtumia,olosuhteita, elämäntapaa ja maisemia sekä esivanhempien mennyttä arkea.

Elintilasta on ollut ilmeisimmin kyse silloin, kun Martti, Maria ja Jooseppi Winicka lähtivät suurien katovuosien kynnyksellä Ylöjärven Pohjankylästä vanhoja pirkkalaisten polkuja 1600-luvulla pohjoiseen päätyen Alavudelle majoittuen ensin Asunmaalle, josta oli noin viiden kilometrin matka raiviolle ja monien sukupolvien tulevalle jälkipolvien asuinsijoille. Ohessa kartta Viinikan talon sijainnista Vanhan Pirkkalan Mutalahden pohjoispuolella.

Tässä yhteydessä Viinikkojen sijoittumisesta viljelemään Pohjois-Pirkkalan  rantamaita, ei ole ollut mahdollista hankkia täsmällistä tietoa. Tohtori K. Jaakkola on kerännyt K.V: Kaukovallan v. 1934 julkaisemaan teokseen ”Pirkkalan heimo- ja keskiaika” viitteitä antavan talokohtaisen katsauksen keskiajalla esiintyneistä eräretkien ajoilta peräisin olevia omistuksia. Niinpä Pirkkalan Nokian ja Viikin alaisena Viinikalla oli vielä 1618 omistus Pohjois-Pirkkalassa Ylöjärvellä ja Parkanossa. Tästä voidaan tehdä se, ainakin alustava  johtopäätös, että nimenomaan pirkkalaiset Viinikat ovat olleet perustamassa Mutalahden rantamaille sen alkuperäisen asuinsijan, joka siis alun perin oli ollut eräsija, vaikka maantieteellinen etäisyys ei olekaan suuri, mutta keskiajan alkeelliset kulkureitit huomioiden kuitenkin mahdollisesti hankalan matkaan päässä.   Kun Viinikan yhteydessä esiintyy toisinaan myös Pietilä-niminen talo, joka on ollut Viinikan läheinen naapuri, saattaa se edustaa taloyhteisön myöhempiä tapahtumia, myös keskinäisiä avioliittoja ja omistusmuutoksia,  niitä joita toisaalta on kuvattu toisessa Pirkkalaa käsittävässä teoksessa (Juhani Saarenheimo; Vanhan Pirkkalan historia, 1974).

Missä elämänvaiheessa isä-Martti lähti avittamaan poikaansa uuden elämisen alkuun vedenjakajan toiselle puolelle päätyen rakentamaan asuinsijansa Alavuden Lapinkylään, siihen ei aivan täsmällisisiä syitä ole löydettävissä, mutta toki tuon ajan arki-ilmiöt ovat viitoittamassa joitakin piirteitä.   Tuona aikana laajat sotaväenotot olivat omiaan sekoittamaan monien Suomennimellä asuvien elämää. Mutta juuri noihin aikoihin sotaväen rekrytointiin tehtiin muutos;  muodostettiin ruotuihin perustuva järjestelmä (1682 valtiopäivät).  Siinä 2-4 taloa muodosti ruodun, jonka tehtävänä oli ylläpitää yksi jalkamies. Ruotusotilaiden ”piirissä” asusti kruununtilalla upseereita, joille em. tilat maksoivat heille maaveroa sen lisäksi, että upseerit hyötyivät kruununtilastaan. Jos tilojen muodostama ruotu ei kyennyt kustantamaan sotaan ulkopuolista oli jonkun ruodusta lähdettävä sotimaan. Talonpoikien vapauduttua vihatuista väenotoista, tuli uudet rasitukset tilalle. On vaikea arvioida, vaikuttivatko nämä tekijät tai taloudellinen ahdinko Wiinikan miesten päätökseen etsiä uusia mahdollisuuksia. On kuitenkin huomattava, ettei muuttoaikaan mennessä vielä pohjoisemmissa lääneissä oltu saatu organisoitua ruotuperusteista järjestelmää. Siten voi olla niin, että Alavudella ei tuohon aikaan suoritettu vihattuja väenottoja mutta ei ollut ruotusysteemin rasituksiakaan.  Mitään sukulaisuuteen perustuvaa yllykettäkään ei muuttoihin ole tiedossa.  Tuona aikana Ruotsin suurvalta-asema oli kaiken kaikkiaan suuresti uhattuna, pahoin hiipumassa. Voitokkaan armeijan ylläpito alkoi olla ylivoimainen tehtävä. Kansalta ei voinut lypsää loputtomasti verovaroja, vaikka sitä todella yritettiinkin.

1680-luvulla alkoi Ruotsi-Suomessa ns. vapaudenaika, mikä merkitsi siirtymää hiukan demokraattisempaan vallankäyttöön. Voidaan kyllä toisaalta sanoa, että silloin oikeastaan vältyttiin siirtymistä yhä feodalistisempaan suuntaan. Merkitsihän suoritettu reduktio ylhäisaatelisten etujen kaventumista.  Tämä merkitsi myös sitä, että valtion hallintoon saattoi siirtyä enemmän aatelittomia. Valtiopäivien merkitys korostui ja ns. vapaasäädyn rasitteet lisääntyivät. Tuskinpa nämä uudistukset vaikuttivat välittömästi Martti ja Jooseppi Winickan  muuttoon parisataa kilometriä kotitanhuvilta pohjoisen suuntaan. On otettava huomioon, että ns. säätydemokratian aika koitti  mm. Pohjan sodan ja kuningasvallan myllerrysten takia viivästyneenä eli vasta 1730 luvulla. Siis tämä ”vapaus” oli kaiken kaikkiaan yläluokkainen. Käytännössä kansan syvät rivit pidettiin visusti taka-alalla, pois vallan virroista.

Siten muuton syitä on vaikea muuten todentaa kuin ajatella, että elämisen perustarpeiden tyydyttäminen, siis tässä tapauksessa toimeentulo yhdessä perheen olosuhteiden kanssa olivat keskeiset vaikuttimet. Samalla väenoton uhat olivat vaikuttamassa aina ja tänä sotaisana aikana erityisesti.  Mahdollisen syyn voisi kuvitella olevan siinä, että tilojen jakaminen tuli mahdolliseksi vasta puoli vuosisataa myöhemmin ja Viinikan Ylöjärven tilalla oli edelleenkin jatkajansa. Kyse olisi siinä tapauksessa elintilasta, jota Jooseppi ja isä-Martti lähtivät hakemaan väljemmiltä seuduilta aivan kuin lukuisat saman sukuhaaran lukuisat jäsenet myöhemmin lähtivät etsimään elintilansa laajentamista Amerikan puolelta.  Yksi syy muuttoon voisi olla siinä, että Pohjanmaalta oli kantautunut viestejä tervanpolton uusista varallisuuden kartuttamisen mahdollisuuksista. Kasvoihan uusilla mailla mäntymetsiä runsaasti verrattuna Näsijärven laaksojen ja lehtojen puustotyyppiin. Erityisesti on hvaittava, että Pohjanlahdelle laskeutuvien jokien mäntymetsät olivat rannikon puolella jo merkittävästi harventuneet ja yläjuoksulla ne vielä tarjosivat otollisemmat mahdollisuudet. Jooseppi Winicka tulikin tunnetuksi innokkaana tervanpolttajana, jos on uskominen tietoihin naapuritilojen ärsyyntymisestä, että Jooseppi oli tunkeutunut yli perinteisten metsien nautintarajojen kolotuspuuhissaan.

Perheen uusille vakiintuneille sijoille asettuminen kesti itse asiassa lähes kolme vuosikymmentä. Elettiinhän isonvihan sotaisia aikoja ja 1696-1697 suuria kuolonvuosia. Niitä voidaan pitää historiamme suurimpana  kansallisena onnettomuutena (Juhani Saarenheimo, Vanhan Pirkkalan Historia 1974). On arvioitu, että tuolloin ainakin neljännes suomalaisista kuoli nälkään. Toki vuosien 1867-1868 nälkävuosien koettelemukset ja yhteiskunnan kyvyttömyys auttaa hädänalaisia oli sitten suomalaisen kansan kannalta myös mitä synkintä historiaa. Tuolloin pienestä kansasta nälkä ja taudit tappoivat noin  150000 ihmistä yli normaalin kuolleisuuden (Marja Jalava, J.V.Snellman, Mies ja Suurmies, 2006). Tässä 1800-luvun tapauksessa Pohjanmaa muiden pohjoisten alueiden tapaan oli etelää huonommassa asemassa. Samoin hätä painottui korostetusti tilattomaan väestönosaan.

Sadon tiedetään olleen huono jo vuosina 1693 ja 1695, mikä merkitsi siellä kuolleiden määrän lisäystä seuranneina vuosina.  Vuonna 1696 sato oli myös Etelä-Pohjanmaalla noin kolmannes normaalista. Saarenheimo arvioi, että Pirkkalassa tilanne olisi ollut vain hiukan parempi mutta edelliset katovuodet olivat vieneet suuren osan varallisuudesta eikä rahaa siemenviljan hankintaan liiennyt.  Kuolovuosien kerjäläislaumat levittivät pelottavasti kulkutauteja, luultavasti lavantautia joka puolelle. Etelä-Pohjanmaan muita parempia purjehdusvalmiuksiakaan ei tuohon hätään voitu käyttää, koska merkantilistiset kahleet estivät mm. syksyllä 1695 vaasalaisia laivoja hakemasta viljaa kauempaa kuten Wismarista, Skoonesta, Liivinmaasta ja Virosta, vaan apua piti usein turhaan odottaa Tukholmasta (Lähde: Mirka Lappalainen, Jumalan vihan ruoska, Suuri nälänhätä  Suomessa 1695-1697).

Viinikkojen sijoittuminen ja kotiutuminen  Alavudelle on tapahtunut Suuren Pohjan sodan kurimuksissa, mistä ajasta väestötiedot peittyvät Pohjanmaalla kurjuuden ja pelon, kansaa raastavan terrorin pimeään usvaan. Jotkut historian merkit viittaavat siihen, että tervahautojen läheisyyteen, synkkään korpeen rakentuneet majapaikat olisivat tuona aikoina toimineet piilopirtteinä. Mitkä polut ja ihmiskohtalot liittyvät näiden esivanhempien arkeen heidän vaeltaessaan Näsijärven Mutalanlahden rantamilta itäisen Etelä-Pohjanmaan pienempien järvien ja jokien rantamille, jää monelta osin historian hämäryyteen, aivan sinne syvimpään epätietoon.

     

Uusi-Karjalan tila sijaitsee Taipaluksen talosta n. 1,5 km:n päässä kaakkoon. Tosin Taipaluksen tila on kartassa merkitty erheyttävästi n. 2 km liikaa pohjoiseen eli nykyisen kyläkeskuksen kohdalle.  Viinikan ja Särkikosken talot taas Kirkonkylään merkittyinä sijaitsevat tarkemmin määriteltyinä Lapinkylä-nimisessa kylässä.

Aluksi voi oikeastaan lainata mielenkiintoani herättänyttä, kuvaavaa mielipidetta HS:ssa 21.10.1912 (Mika Saarela) . Hän toteaa artikkelissa ”Vasta palkkatyö loi vapaa-ajan”, että ”Vanhassa agraariyhteiskunnassa koko elämä oli työtä toimeentulon ja selviämisen eteen ja siihen osallistuivat kaikki. Onni ei myöskään kohdistunut kaikkiin; kiertävän  itsellisperheen elämää ei voine pitää erityisen helppona,- vailla kotia ja maaomistusta huoli toimeentulosta oli jokapäiväistä ja elämä oli armon varassa”.

Itsellisen oli suojattava kotipiirinsä ja kasviksensa ympäristössä vapaasti laiduntavilta koti- ja muilta eläimiltä. Mökki on osittain kyhätty muilta jääneillä jätelaudoilla. Tuskin esteeksi rakennettu aita esti kuitenkaan ihmisiä lähestymästä (Kuvan om.Vilho Hellisen perik.,valokuva Arvi Isosalo)

Tuskinpa torppariperheenkään ensiasunto oli tuon taiteilija Esa Laakson vuonna 1935 kuvaamaa asumusta ylellisempi. Mutta vuosien raadanta saattoi kohentaa perheen maallista olotilaa niin, että asumus ja muutkin rakennukset ylittivät talollisen tason.

Edellinen Akseli Gallen-Kallelan taulu kuvaa jo edistyneempää suomalaista asumismuotoa. No siinäkin näemme sen tavallisen elämänmuodon, sen, johon kuuluu mitä kiinteämmin työnteko.

Vielä meidänkin sukupolvellemme on tullut tutuksi Eino Leinon ”Laulu onnesta”: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, kell’ aarre on, se aarteen peittäköön, ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan” Ei onni kärsi katseit’ ihmisten. Kell’ onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja iloitkohon onnestaan.” Suomen kansaa on opetettu tässäkin kunnioittamaan kohtuullisuutta ja vaatimattomuutta sekä tunteitten peittämistä ehkä myös onnettomissa elämän kohtaloissa. Viesti ei ole yltänyt kylläkään nykyaikaan, 2000-luvulle, kun nähdään median tiedottavan näkyvästi ihmisten onnen ja vastoinkäymisten muutoksista. Samoin julkistetaan tiedot suurista tuloista aivan kuin ne takaisivat saajilleen pysyvän onnen.

Hyvin kuvaavaa on, miten ehkä tuleva talollinen, ensin torppari lupaa nöyrästi uurastaa asuinsijoillaan solmiessaan talollisen kanssa kontrahdin: ”Kaikin puolin olen tyytyväinen ja lupaan vastata ja kaikella ahkeruudella täyttää edellä mainitut ehdot” (lainaus tuomiokirjasta  1850-luvulta). Nöyryys ja uskollisuus esivaltaa kohtaan ilmeni myös useimmiten lojaalina suhtautumisena korkeimpaan hallitsijaan. Ajoittainen kapinamieli kyti enemmän aateliston ja muun ns. sivistyneistön piirissä.

”Annikki hyvänimikkö lämmitti saloa saunan puilla tuulen taittamilla, Ukon ilman iskemillä. Kivet koskesta kokosi, saattoi löylyn lyötäviksi, ve’et lammen lähtehestä, heraisesta hettehestä” (Kalevala 18:287-294)   Saattaa olla, että työnjako oli muinoin juuri noiden kalevalaisten säkeiden kaltainen. Liittyykö siihen myös aviopuolisoiden sanaton lähestymistapa? Joka tapauksessa sauna on ollut suomalaisessa arkikulttuurissa hyvin keskeinen tekijä. Paljon enemmän kuin se oli perusteellisemman peseytymisen väline. Oheinen savusauna on sijainnut Alavuden Sulkavankylässä, mutta paikkaa ei ole toistaiseksi pystytty tarkemmin tunnistamaan. Tuossakin tilassa on koettu ilon ja surun hetkiä. On synnytty, pesty elävää ja kuolleen ihoa, vapauduttu löylyssä raskaan työn piinaavista kolotuksista, imelletty erilaisten juomien aineksia ja ehkä kivimurikalla istuen vilvoiteltu laskeneen auringon jälkilämmössä.(valok. J. B. Saari, Alavuden Historia l)

Toinen esimerkki entisajan Kontiaisilla  sijainneesta saunarakennuksesta viestittää osuvasti siitä suuresta merkityksestä, mitä sauna entisajan ihmisille merkitsi. Hirsisalvokset ovat huolella ja taitavasti työstetty. Harjan ulkonevan suojassa vilvoittelu ja oleskelu luonnisti. (kuvan om. perintönä Kaija Taipalus)

Vaikeaa on muutenkaan soveltaa ja viestittää tätä vaatimattomuuden vaatimusta 2000-luvulle. Ja tuskin se oli mahdollista säkeiden syntyhetkelläkään. Siten on oletettava, että runoilija on yrittänyt siinä viestittää omaa ihanteellista mielikuvaa yhdestä ja eheästä Suomen kansasta tai jopa sellaisen kehityksen tarpeesta. Täten taustalla on ollut tieto luokkayhteiskunnan ongelmasta, jossa elämänilo ja onnellisuus kasautuvat harvoille. Siis eheys ja yhtenäisyys edellyttäisi, ettei onnellisuudella liikoja ilkamoida, koska se herättäisi kansan enemmistössä katkeruutta ja kuva eheästä kansasta repeytyisi.

Eikä pelko väestön jyrkästä jakautumisesta toimeentulo-olosuhteiden perusteella ollut vain teoreettinen, koska vielä 1900 luvulle tultaessa viljelmistä yli puolet  ja vuokraviljelmistä peräti  3/4 oli alle viiden hehtaarin kokoisia. Jälkimmäiset painottuivat lisäksi selvästi alle kahden hehtaarin luokkaan (lähde: maavuokraolot Suomessa 1912, teos Talous, valta ja valtio, Matti Peltonen, 1992)

Nöyrä mieli maallisessa aherruksessa on vallalla kalevalaisessa perinnössä. Mutta ei alistuminen. Luojalta pyydetään työn onnistumista. Mutta tiedetään, mitkä ovat onnistumisen kriteerit.

”Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, käen kautta kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, aholle ylenevälle. Nouse maa makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta! Pane korret korttumahan sekä varret varttumahaan! Tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota kynnöstäni, kylvöstäni varsin vaivani näöstä” (Kalevalan kauneutta, Otava 1935)

Oheinen Eero Järnefeltin maalaus ”Raatajat rahanalalaiset” Lapinlahden Väisälänmäen rinteeltä liittyy kyllä myös mm. Alavuden, Töysän, Lehtimäen varhaiseen asutushistoriaan. Silloin asutus levisi savolaisasutuksen suunnasta. Vaikka useimmiten tämä asuttaminen jäi väliaikaiseksi, niin kyllä näillä itäisen Pohjamaan rinteillä ehdittiin silloin tätä kaskeamista harrastaa. Savossahan tämä viljelymuoto on jatkunut hyvinkin pitkään, mikä on turvannut siellä paitsi väestön ravinnon niin myös viljaa myyntiinkin. Pohjanmaan nevat antoivat sen sijaan otollisen ympäristön ns. kydönpoltolle, jossa viljan kasvua rikastettiin samalla lannoitusaineella.

Toimeentulohuolten lisäksi ja niihin kuuluen elämäntavan ”rytmitystä” ohjasi perhe-elämän keskeiset kysymykset kuten lasten saattaminen aikuisiän kynnykselle ja tuottamaan työvoimana ”lisäarvoa” arkeen. Olihan lapsikuolleisuus 1700-1800 vielä varsin korkealla tasolla, jolloin n. 200 lasta  kuoli  tuhatta syntynyttä kohti ennen toista ikävuottaaan.  Vasta 1900-luvulle tultaessa ja sen jälkeen kuolleisuus on vähitellen laskenut nykyselle noin 2,5 lapsen tasolle (Lähde:Tilastokeskus, HS 17.3.2013).  Havaintojen mukaan lasten kuolleisuus oli korkaella tasolla myös yli kaksivuotiaiden kohdalla, joten huolet jälkikasvun selviytymisestä sävyttivät varmasti voimakkaasti perheiden elämäntapaa. Toisaalta ilmeisesti lasten varhaiseen poistumiseen perhepiiristä suhtauduttiin aivan eri tavalla kuin nykyisin. Se on kuulunut siihen aikaan verraten ”tavanomaisena”, ainakin osittain luonnollisena tapahtumana.

Ohessa sukuumme kuuluvan Toivo Jukka Korven (Salo) (1910-1959) puuveistos, jossa hän kuvaa kuten yleensä tavallisen kansan elämää. (teos: ”Työmatkalla” v:lta 1935) Kutsumanimeltään ”Jukka” voidaan nimetä suvun mestarilliseksi taiteelliseksi lahjakkuudeksi  (Suomen Kuvalehti, ”Ruoveden tuntematon puuveistäjä”, 1936). Hän hakeutui aluksi Toivo Kuulan tavoin musiikin alalle, mutta lahjakkuus suuntautui sittemmin kuvanveistoon. Tämä Kuulan vaikutus oli luonnollista. Olihan Jukan äiti Maria Juhontytär Koivula (1887-1952) säveltäjämestarin serkku.  Tammelassa sijaitsevan Lounais-Hämeen pirtin sinällä on Toivo Korven työt ”Tammelan Pyhä Mikael”, ”Someron Pyhä Jaakko” ja ”Urjalan Pyhä Olavi”. Ilmeisesti nämäkin ovat lahjoituksia Pirtille, rakennettiinhan se muutenkin talkookeinoin. Toki Alavudellakin on mestarin töitä mm. kansalaisopistolla mieskuoroa esittävä teos. Teuvan ja Varkauden kirkoissa on nähtävänä useita Korven puuveistoksia raamatun henkilöhahmoista.  Muista töistä mainittakoon hänen äitinsä serkusta, säveltäjä Toivo Kuulasta tekemä muotokuva (yksityiskokoelma).

Mikä sitten motivoi esivanhempamme kovaankin raatamiseen? Siitä on tietenkin lausuttu moninaisia kuvauksia. Yksi näkökulma työniloa korostava kansallisen aatteen sävyttämä uhrimieli Z.Topeliuksen ”Työmiehen laulussa”:

”Työmiehiä oomme me riemuiten vuoks´ Suomemme, äitimme armaan. Me luotaamme järvet ja virrat sen ja kynnämme peltojen parmaan. Sen rauhoittaa jalo uskomme saa; koti äitimme olla ei voi erämaa. Hän orjaksi eipä jää kurjuuden yön, kun antama leipä on kättemme työn.  Työmiehiä oomme me riemuiten vuoks` Suomemme, äitimme armaan (suom. Elina Vaara)

Yhteydet

Asutushistoriassa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä näyttelee keskeistä osaa kulkumahdollisuudet eri muotoineen. Vaikka seudun läpi virtaa Lapuanjoki sivuhaaroineen, oli Alavus pitkään sivussa kulkureiteistä. Aikana, jolloin vesireitit toimivat ihmisten liikkumisen apuna, toimi Ahtärin-Ahtävänjoen reitti paremmin kuin Lapuanjoen uoma , joka oli jääkauden jälkeen umpeutunut lähes kulkukelvottomaksi. Joka tapauksessa seutu oli etelästä tulleiden pirkkalaisten vaikutuspiirissä ja palveli reittinä Pohjanlahden ja Lapin apajille.

Myöhemmin  maantieverkon vähittäisen kehittämisen myötä tilanne parani aiankin 1800-luvulle tultaessa niin, että jopa sotavoimat , matkalaiset ja posti mieltyivät kulkemaan seudun kautta rannikolle ja pohjoiseen. Tosin Ruovesi-Uusikaarlepyyn välinen maantien rakentaminen oli aloitettu 1600-luvun loppupuolella, kesti toki pitkään ennen kuin kulku todellisuudessa on ollut nykyistä huonoa kylätietä kummempi. Sitä ennen eli 1636 oli valtakuntaan säädetty virallisesti postikuljetus kahden peninkulman matkajaksotuksineen, joten vähintäänkin kävelyyn sopiva kulkureitistö alkoi hahmottua. Postikulun kannalta oltiin 1800-luvulla edistytty myös Alavuden osalta. Alavuden ensimmäisen maakauppiaan J.H.Sandbergin vuonna 1873 Lyypekkiin lähettämä kirje kuljetettiin Alavudelta Helsinkiin jo kahdessa vuorokaudessa (16.9.-18.9.1873) (Viiskunta , Alavuden postihistoriaa XVI, Kauko Välimäen kokoelma).

Kuitenkin vaikka säännöksiä tienpidosta oli säädetty jo 1300-luvulla kuten Maunu Eerikinpojan maalaissa, oli selvää, että tilanne Suomenniemellä oli enimmäkseen epätyydyttävä. Tuossa säädöksessä edellytettiin tieltä 10 kyynärän (n. 6 m) leveyttä, mutta näyttää siltä, että suurin osa teistä jäi vielä pitkäksi aikaa kärrypolkujen tasolle ja tavaraa kuljetettiin purilaiden ja kuormattujen hevosten avulla. Sekin, että Juhana Herttua joutui määrittämään vielä 1500-luvulla, että tien olisi oltava ajettavissa vaunuilla.  Tämäkin vaade tuskin tuotti suuremmin parannuksia muualla kuin hallinnon ja sotatoimen valtaväylällä eli Kuninkaantiellä Turusta Viipuriin, tuskin vielä merkittävämmin Hämeenlinnan Härkätiellä Turusta Hämeenlinnaan.

–

(Kuva teoksesta Päiviö Tommila; Suomen Autonomian synty 1808-1819, s.52, kuva ”Pohjalaista lakeutta Lapualla, jossa käytiin 14.7.1808 Suomen sodan .merkittävimpiin kuuluva taistelu”-.Johan Knutson, Lapua. Hiekan taidemuseo, Tampere)

.Saman tasoinen tie voidaan olettaa risteilevän Alavuden halki, jossa taistelut käytiin 17. elokuuta.

Samoin poikittainen tieyhteys Töysästä Alavuden kautta Peräseinäjoelle oli jotenkin kulkukelpoinen, vaikka asutushistoria paljastaa monia tienrakentamiseen ja siltojen kunnostamiseen liittyviä kiistoja.  Vaikka jo keskiajan loppupuolella yleisiä maanteitä oli rakenneltu linnoitusten välistä liikennettä tyydyttämään (Turku, Kokemäki, Korsholma, Hämeenlinna, Savonlinna, Viipuri),  erämaita oli kuitenkin riittämiin eikä voimia riittänyt erämaiden seutuville, ensin oli turvattava suurvallaksi pyrkivän sotilas- ja huoltokuljetusten sujuminen, missä 1600-luvun alun militaristisen ajan hallintoväellä oli riittävästi tekemistä puhumattakaan niistä rasituksista, mitkä sälytettiin muulle väestönosalle. Väenotot ja loputtomasti paisutetut verot pitivät tavallisen kansan nöyränä alistujana.

Toisin oli jo ehdittäessä uuden ajan mahdollisuuksiin.  Alavutta lähin yleinen tie Hämeenlinnasta Korsholmaan suurpitäjä Ilmajokea sivuten sijoittui nykyisen Tampereen tasolta lähtien  tunnetun ”Kyrönkankaan tien” linjalle. Eikä syyttä tältä historialliselta kulkuväylältä sai Etelä-Pohjanmaa sekä rauhanajan että sotaisia vaikutteita. Tätä reittiä vaelsivat myös Jaakko Ilkan nuijamiehet toivorikkaina kohti Nokiaa. Paluumatka lienee ollut reitiltään paljon erilainen.  Vielä Autonomian aikakaudella pienemmätkin tiet olivat tarpeellisia, suuremmat risteilivät niin harvakseen.

(Kuva em.teoksesta, s.132; ”Venäläistä sotaväkeä oli sijoitettuna moniin kaupunkeihin. Heitä saattoi tavata myös maaseudulla”. Berndt Lindholm, Ratsastavia kasakoita itäsuomalaisessa maisemassa, 1866, Ateneum)

Juhani Aho kuvaa osuvasti entisaikojen vaeltelua Suomen syrjäisellä, ilmeisesti savolaisella maaseudulla lastussaan ”Kosteikko, kukkula ja saari”. ”Olin lähtenyt jalkamatkalle, tullut pienellä laivalla kirkonkylään ja painautunut sieltä laitapitäjätä kohti, päin noita kaukaisia mäkikyliä, sinne noihin sydänmaan vankkoihin taloihin, jonne ei vielä milloinkaan ole kärryillä ajettu. Kirkkomiesten mukana ensin soudettiin tyyni, pyhäinen ilta, luikittiin pieniä järviä ja kaitaisia niittyrantaisia jokia, käveltiin koskien varret, astuttiin uusiin venheisiin ja tultiin illan pimetessä monien kyläkuntien yhteiseen venevalkamaan”.

Alavudella ympäristöineen tuon ajan tärkeänä ”tiekysymyksenä” oli, miten kuljetetaan terva rannikon kaupunkien porvareille. Onneksi tervantuotannon työt voitiin jaksottaa niin, että kuljetus voitiin suorittaa talviaikaan. Rekiteillä rannikolle matkasi jopa pitkiä jonoja näitä tervatynnyreillä lastattuja kuljetusvälineitä, jopa silloin, kun välineenä oli purilas ennen rekien aikakautta.  Jokireitti, mm. Lapuanjoen latvaosat  olivat sen verran hankalia tähän  tarkoitukseen, ettei kesäkuljetukset tältä alueelta tahtoneet onnistua.

Tervatalouden loppuvuosikymmeninä Kainuun merkitys tuotannossa kasvoi, jolloin mm. Oulunjoki on osoittautunut paremmaksi kulkuväyläksi, mistä ajasta nähdäkseni on saanut alkunsa paljonkin romantisoitu mielikuva tästä kuljetusmuodosta. Ennen 1700-lukua ei maakuntaan teitä merkittävästi rakennettu, koska kärryt olivat maaseudulla vielä jopa pitkälle 1800-luvulle saakka tuntemattomia kapistuksia. Tiet vain syntyivät ”käypäläisten, ratsumiesten ja purilaita vetävien kuormahevosten tarpeita noudattaen” (Pihasta Pihaan; Matti Yli-Nisula).  Maaherratkin käyttivät ratsuja vielä 1700-luvun puolivälissä. Kun Euroopassa kärryt ja vaunut olivat olleet tunnettuja ja käytössä monia vuosisatoja niin ne saatiin palvelemaan väestöä Suomen maaseudulla näin myöhään.

Kuitenkin pohjoisten rantojen merkitys tervetynnyreiden lastaamisessa ulkomaiden markkinoille parani merkittävästi ensin Uudenkaupungin rauhan (1721) myötä, jolloin Viipurin sataman merkitys Saimaan alueen tervatuotannon viennissä tyrehtyi eikä Haminastakaan ollut pitkää aikaa apuja antamassa Turun rauhan (1743) jälkeen. Näin meriliikenteen olosuhteet muuttivat ratkaisevasti elinkeinojen toimintaedellytyksiä pienen suomennimen sisällä. Venäjän rajan siirtyminen länteen aiheutti myös muunkin vientivetoisen kaupankäynnin kuten viljan rahtaamisen lisääntymistä pohjoisen satamista. Näin mm. Savon seutujen kaskiviljelyn hedelmiä kuljetettiin Pohjanlahden rantasatamiin. Pohjanmaalla oli tapahtumassa toinenkin kehitysilmiö, kun rannikolta käsin metsiä käytettiin enenevässä määrin laivojen rakentamiseen, mikä Suomen ja Pohjanmaan historissa olisi pitänyt saada paljon nykyistä enemman huomiota.  Kuitenkin

sisämaan, mm. Alavuden seudun metsiä oli hyödynnettävissä enemmän tervatuotantoon.

Tieverkoston parannuttua ajoneuvotkin kehittyivät. Tietenkin varallisuudesta ja asemasta riippui se, miten kehitys hyödytti kulkijoita (kts. kuva edellä, teoksesta S.I.Baranovski, Suuriruhtinaanmaa Suomi, piirros ”Paluu kirkosta”).  Puiset rekijalakset ja kärrynpyörät saivat raudoituksen suunnilleen 1850-luvulta lähtien, mikä takasi välittömästi sepille lisää työtilaisuuksia. Talokohtaiset pajat tulivat tarpeellisiksi etenkin, kun vielä myös maanmuokkaukseen ruvettiin käyttämään metallisia välineitä. Tosin kääntöaura alkoi yleistyä jo 1700-luvulla, mutta sen raudoitus siitä myhemmin ja kokonaan rautainen aura odotti tuolloin vielä takojaansa.   Muistan vielä 1940-luvulla isäni kasvukodin Koivuniemen (isäni ukin)  pajan ja kokemukset sen käytöstä apupoikana pumppaamassa ilmavirtoja sysihiillokseen. Isäni omasi taidon sopivaan karkaisuun, mikä on takomisen tuloksen kannalta tärkeintä. En toki vieläkään tiedä, mistä hän oli perinyt tuon taidon, mutta niinhän monet tiedot painuvat ”historian hämäryyteen”.

Kehittyneitä ajopelejä ruvettiin käyttämään myös kaupallisissa tarkoituksessa. Oheinen kuva 1909 Sortavalan markkinatorin pysänöintialueelta. Hevosille oli varattu omat lepoalueensa. Toinen selitys kuvasta on, että nuo kärryt ovat myynnissä. Joka tapauksessa niilläkin voitiin tuoda markkinoille kevyempää ja/tai arvokkaampaa tavaraa. Autonomian ajalla kulkuvälineiden kehityksessä Itä-Suomi oli Pietarin vaikutuksesta muuta maata edistyksellisempi.

Isommissa taloissa ajoneuvomäärä ja lajivalikoima oli merkittävä, samoin valjastamiseen liittyvät esineet. Esimerkiksi Nurmon Alalouon kohdalla oli 1849 viidet työkärryt, neljä rauta-anturarekeä, neljätoista raudoittamatonta rekeä, yksi kirkkoreki, seitsemän takarekeä, yhdet lastenkärryt, kuudet silat, kolmet mäkivyöt, viisitoista paria länkiä ja ruomia, kahdeksan luokkia ja viidet kakulat (Nurmon Historia I). Liikkumisen saadessa myös huvintavoittelun piirteitä, pelkästään ajeluun tarvittiin erilaisia keisejä ja muita ajelupelejä.

Kuten yllä oleva uutinen kertoo, oli vuosisadan vaihteessa ainakin herrasväen ajopelien aika siirtyä vähitellen museoympäristöön. Rautatie palveli jo pidemmillä matkoilla, lyhyillä pienemmät ajopelit olivat sopivampia.

Kyllä  vielä 1900-luvulla oli tapana ennen autojen yleistymistä tehdä matkoja hevoskyydissä. Tässä kuvassa (J. B. Saaren kokoelma)  Hallismäen isäntä Aarne Mäki (1901-1981) on tullut kirkonkylään Aune-vaimoineen ja esikoistytär Ainon kanssa Jokivarrelta asioimaan ja kuvattavaksi oikein ammattikuvaajan J.B.Saaren toimesta ja hänen pihassaan n. 1945 talvella. Kulkupelinä on tyypillinen ”kirkkoreki”. Kyytiin olisi mahtunut vielä kolmekin henkilöä, kaksi etupenkille ja yksi seisomaan taakse jalaksille.

Alavuden hyvin kuuluksi tullut valokuvaaja J. B. Saari on ikuistanut tämänkin ”pyhäkärryjen” eli kiesien ajuriksi kaipaileman pikkumiehen. Aivan kuin nykyisin ainakin poikalapset tuntevat suurta kiinnostusta autoja kohtaan, niin myös entisajan menopelitkin olivat valppaan huomion kohteina.

Kirkko elämäntavan vaikuttajana

Alavuden seurakuntatoiminta alkoi varsinaisesti saarnahuoneen syntysijoilta, siis 20 vuotta ennen kuin Martti ja Jooseppi Viinikka saapuivat Pirkkalasta vedenjakajan yli uusille asuinsijoille majoittuen Asunmaan mäen siihen aikaan vaatimattomiin yöpymissijoihin. Saarnahuone on sijainnut kuten seuraava kirkkokin nykyisen sankarihauden paikalla. Kolmas kirkko ja tapuli valmistui 1825. Siinä käytettiin Vimpelin kirkon piirustuksia. Tämä kirkko tuhoutui kuitenkin tulipalossa pääsiäisenä 1912. (Kuva postikortista, julkaisija Alavuden Postimerkkeilijät ry)           Tulipalon 1912 jälkeen ryhdyttiin ripeasti rakentamaan uutta ja  alla näkyvä uusi kirkko valmistui 1914 Heikki Lampimäen toimiessa kirkonisäntänä. Tässä kuvassa työt ovat

täydessä käynnissä. Aivan ilmeisesti juuri Heikki Lampimäki (naisen takana) käyskentelee piirustuspaperit salkussaan sokkelin tienoilla. Kirkkoherra toki on tullut kuvanottoon mukaan. Taustalla varsinainen työnjohtaja tarkastelee työmiehen saannoksia. Pappilan peltojen vilja on tuolloin leikkaamatta. Kuvan yläpuolella näkyy Lapuanjoen alku Alavudenjärvestä. Uuden kirkon vasemmalla oleva tapuli viljamakasiinin (nykyisin museona) takana säästyi siis tuholta.  Tuo pitäjänmakasiini rakennettiin 1858.  Se on eräällä tavalla sosiaalisen huolenpidon historiallinen symboli, jonka rakentamisen motiivina oli kovien aikojen kokemukset.  Se aivan samoin kuin kirkko ja seurakunta antaa eräänlaisen horistontin elämäntavoille myös Alavuden sivukylän tanhuvilla. Näinä vuosisatoina luetuista kirkon kuulutuksista on säilynyt paljon tietoaineistoa jälkipolville. Kirkkokuulutuksista on ollut paljon hyötyä perinnetiedon keräyksessä. Aivan mainiolla tavalla M.O. Karttunen kuvaa menneen ajan kirkon roolia elämän arjen muovaajana (Kytösavut VII, Alavuden arkea vuosisata sitten, 1956).  Talonpidon ohessa oli monien ehdittävä hoitamaan myös yhteiskunnallisia, pääasiassa kirkon antamia tai välittämiä tehtäviä.  Ennen kuntahallinnon kehittymistä juuri kirkon piirissä kouliintuivat tuon ajan sukupolvet nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan perustan rakentajiksi. Motiivit yhteistyöhön ja vastuun kantamiseen tietenkin vaihtelivat kuten nykyisinkin. Nämä velvollisuudet tahtovat kasaantua tietyille henkilöille jopa suvuille.

Tästäkään kuvasta, mikä esittää vuosisadan (1800/-900) vaihteen elämänmuotoa ja kehitystä ei ole kirkko jäänyt osattomaksi. Kuva on kopioitu Internetin ”Pohjanmaan sivut” näkymään ja on alun perin painettu Valistus Oy:n vuonna 1904 painattamaan Suomen maakuntia esittelevään maantiedon opetustaulusarjaan. Siinä Nurmon kirkonkylä on kuvattu malliesimerkkinä eteläpohjalaisesta lakeusmaisemasta. Näkymä Oulun radalle lienee vuonna 1884 valmistuneen kansakoulun toisen kerroksen ikkunasta    (Janne Mäkihonka, em.sivut).

Tiet ovat aidattuina. ”Niillä ei ollut tuohon aikaan paljonkaan kulkua. Koko kylän karja kulki tiellä laumana. Se ei saanut karata ruokaisammille pelloille, vaan vietiin metsiin niitylle ja rannoille. Leipävilja oli arvossaan eikä peltoja karjan heinälle paitsi tietenkin erityisesti suoviljelyyn liittyneeseen timotein tuottamiseen, mistä saatiin hyvin tarpeellisia ja merkittäviä myyntituloja. Turveperäisen maa-aineksen käyttöön viljelyyn on jo 2000-luvun alkuvuosina liitetty se piirre, ettei näin jalostettu peltolaji olekaan otollinen ns. hiilinielujen ominaisuudessa. On esitetty vaihtoehto, että turveperäiset peltoalueet voitaisiin metsittää ja tarvittava peltoala raivattava muualta, sellaisilta maa-ainesalueilta, jotka voidaan karjan laiduntamisen takaamiseksi nurmettaa ja käyttää ”vuoroperiaatteella”. Jos näin tulee tapahtumaan, voitaisiin todeta, että maankäyttöön liittyvään elinkeinoon sisältyy syklinen ilmiö, mitä säätelee tarve turvata elinkelpoinen tila tuleville sukupolville.

Etelä-Pohjanmaalta annettiin kyrönpoltossa ja samalla timotein viljelyssä pohjoisemmille alueille (mm.Nivalaan,Yli- ja Alavieskaan,Oulaisiin, Sieviin)  merkittävässä määrin tieto-taitoa  1800-luvun loppupuolella väestönkasvun purkautuessa muuttoliikkeenä sinne. Oulun radan valmistuminen 1889 oli tässä tapahtumassa tietenkin ratkaisevassa osassa.

Tokihan karja saattoi kuolla raa´an viljan syönnistä, siksi tarvittiin paimenia niitä vahtimaan. Oma lukunsa on käytännöllä, että karja vietiin heinänkorjuun jälkeen kaukaisille niityille syömään odelmaa. Siellä asuttiin merkein koko syksy ja vain voi kuskattiin kotiinpäin. Karjapiikojen homma oli se ja tietysti piikojen asuskelu kytöniityillä houkutteli miesväkeä riiuille. (Anna Wahlberg, em. sivusto).

Aivan saman tyyppiset lakeudet avautuvat Ilmajoen suuntaan, missä niiden raivauksesta ovat osaltaan ja paljon vastanneet omaan sukuhaaraani kuuluvat Peltoniemen ja Ilkan väki aina 1400-luvulta saakka.

Oheisessa kuvassa on Nurmon kirkon lähempi näkymä. Aina on muistettava, että sen ajan asukkaiden kustantamana, jopa aivan konkreettisena työnä nämä pyhäköt rakentuivat. Tämänkin kirkon toteuttamiseen ovat omani esipolvien edustajat (mm. Kortesniemet) osallistuneet.  Kirkko tarkastettiin käyttöön syyskuun 2. päivänä 1780. Kortesniemestä olivat nurmolaisten valtuuttamana Johan Yli-Kortesniemi (1765-1843) ja Iisakki Ala-Kortesniemi (1734-1805). Kortesniemestä ”juontuu” sukusiteet Alavudelle mm. Lapinkylän Prinkkilään ja Taipaleenkylän Koivuniemeen, isäni vanhempien sukuhaarojen kautta.

Alla oleva kuva on uudemmalta ajalta ja se on kuvattu joen suunnasta, mistä esivanhempani Kortesniemeltä ovat saapuneet täyttämään velvollisuuksiaan ja saattelemaan omaisiaan kuten tavat ja oma omatunto ovat säätäneet.

Kirkonisännän luottamustoimi on ollut Alavudellakin 1700-luvulta aina 1900-luvun puoliväliin saakka mitä vastuullisin ja yleisesti arvostettu  Hän vastasi kirkon vähistä rahavaroista sekä hoiti kirkon ja pappilan rakennusten kuntoa.  Monet sukumme isännät ovat toimineet näissä luotamustehtävissä. Tähän joukkoon liittyy sellaiset sukulaisnimet kuin Härkönen, Iso-Härkönen, Haapa-aho, Kahra ja hyvin pitkäaikaisina Lampimäen kaksi isäntää, viimeisenä Heikki Lampimäki vuosina 1905-46. Heikki (”LeipäHeikki”) Joosepinpoika Viinikka oli puolestaan 1755-1770 kirkon suntiona. Tehtävä lankesi hänelle aivan luonnostaan, olihan kappalainen Lagus Heikin kummina tuttu mies (Alavuden Historia I).

Kirkon asema maallisen vallanpidon ja sosiaalisen toiminnan instituutiona pidettiin luonnollisena.  Ruotsi-Suomen historian kuvauksista on sisäistettävissä tietoja kristinuskon juurtumisesta Pohjolan perukoille, missä keskeisenä ilmiönä on ollut maallisen vallanpidon ja kirkon kiinteä kumppanuus. Kristinuskon juurtuessa Pohjolaan katsottiin kuninkaanvallan tulevan suoraan jumalalta. Mutta sitä ennen eli uskonpuhdistukseen saakka kirkon ei tarvinnut osoittaa paljonkaan uskollisuutta maallista esivaltaa kohtaan. Oikean ja väärän määrittelyä pidettiin vielä pitkään nimenomaan kirkon oikeutena.   Pimeänä keskiaikana taikausko noitavainoineen ruokki monin tavoin kirkon väkeä vallan nälässä ja puhtaaksi koetun kirkon jakeleman uskon nimissä. Tai toimihan kristinuskon juurruttaminen samalla maallisen vallan ”esiraivaajana” sisällyttäen levitykseen myös vallankäyttöön kuuluneita vakivaltaisia toimia. Katolinen kirkko toimi jo 1200-luvun alussa ainoana verottajainstituutiona, ensin lounaisilla alueilla, mutta Pähkinäsaaren rauhan jälkeen kirkon ns. kymmenysverotus levisi laajemmalle.   Käännekohta maallisen ja kirkkovallan suhteissa täällä Pohjolan perukoilla koettiin tunnetusti Kustaa Vaasan hallituskaudella. Silloin myös -pappisväen ylimmäksi vallankäyttäjäksi tuli kuningas paavin sijaan. Siihen liittyi kiinteästi taloudellinen valta aina kirkolle aikaisemmin kasautuneen maallisen omaisuuden jakaminen kuninkaan vallankäytön välineeksi.

Työnjako muotoutui sittemmin varsin selväksi; maallinen valta huolehti oikeustoimesta, verotuksesta, sodankäynnistä ja asuttamisesta kun taas kirkolle lankesi hengellisten toimien lisäksi, sosiaaliset ja opetukseen (mm. lukkarikoulut ) liittyvät sekä maalliseen vallankäyttöön ja yhteiseloon liittyvät tiedotustehtävät, joihin kuului selvästi pakottamista ja painostusta, kun kysymyksessä oli maallisen vallan tahdon noudattaminen, yhteisten velvollisuuksien täyttäminen tai kristillisen käyttäytymisen valvonta (sosiaalinen kontrolli). Kirkon rooli kansan valistamisessa oli niin vahva, että tarvittiin paljon käännytystyötä ennen kuin se oli valmis luopumaan tärkeäksi kokemastaan tehtävästä. Näin erityisten kansakoulujen käynnistäminen ei toki tässäkään mielessä sujunut kitkatta.  Sotatoimet hoidettiin Pohjolan keskiajan valtataisteluissa jopa konkreettisesti yhteistyönä ja vahvasti kirkon tukemina.  Muistammehan, että kirkon edustajat olivat muiden tavoin rintamatehtävässään vielä jatkosodan aikana. Tähän liittyy se paradoksi, että Pohjolan kuninkaat olivat saaneet uskonpuhdistuksen nimissä lypsettyä kirkon merkittävimmän omaisuuden itselleen, millä voitiin sitten rahoittaa sopivasti jatkuva sodankäynti.

Maallisen vallan ja kirkon työnjaon uudistaminen synkronointi nykymuotoonsa ei ollut mitenkään helppo prosessi. Kirkolle oli periytynyt keskiajalta paljon tuomiovaltaan liittyviä tehtäviä. Kirkko rankaisi kansaa vielä pitkään vielä silloinkin, kun valtasuhteet olivat teoriassa selkiytyneet. Tuomiovallan rajankäynti oli hyvin voimissaan Kustaa II Adolfin aikana, jolloin piti myös käydä 30-vuotista valloitussotaa puhtaan protestanttisen opin virittämänä.

Kirkon rooli nykyisin luontevasti kunnallisina pidettävien tehtävien hoidossa ei päättynyt yhtäkkisesti kunnallishallinnon järjestäytyessä 1860-luvulla. Etenkin juuri opetustoimessa tunnemme monia muotoja, joista kirkko ei vielä nykyisinkään ole luopunut, vaikka koulu erotettiin 1869 virallisesti kirkon hallinnosta.   Kirkon vaikutusvalta ja sosiaalinen kontrolli ylettyi edelleen monille yhteiskunnan alueille. Uskontokuntien rooli sosiaalipolitiikan moraalisena vartijana jopa toimijana, kuudennusmiesten toimesta on tunnettua, kun kunnallinen hallinto tuli varsin hitaasti mukaan organisoimaan nykyisin niin itsestään selviä palveluja. Niinpä  kirkon talous on edelleenkin ikään kuin jäänteenä kytketty yhteen maallisen verotuksen prosessiin. Myös väestön rekisteröinti on pääosin kirkon tehtävänä.

Kosketus Suomen historiaan ja kansallisen heräämisen käytäntöön

Alavudella on ollut onni saada kaitsijoikseen ja johdattajikseen kirkon piiristä päteviä ja tavallista kansaakin ymmärtäviä henkilöitä. Tämä on ollut erityisen tärkeää Suomen historian murrosvaiheessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin kansallisen tietoisuuden synnytystuskat olivat kovimmillaan ja ruotsinkielinen virkamieseliitti harasi kaikin voimin vastaan, kun se pelkäsi omien asemiensa menettämistä. Ruotsinkielinen vahva virkamiesbyrokratia harasi kaikin voimin suomenkielisiä ja -mielisiä vastaan käyttäen hyväkseen tsaarin hallinnon ”porsaanreikiä” omien asemiensa säilyttämiseksi. J. V. Snellmanin ponnistelut suomenkielen aseman vahvistamiseksi ovat jääneet jälkipolville osoituksena tästä tavallisen kansan hyväksi tehdystä uhrautuvasta työstä. Toki hänellä oli merkittäviä edeltäjiä kuten etenkin A. I. Arwidsson, jonka ponnistelut ajoittuivat jo 1820-luvulle. Yhteisenä kannustimena oli tavallisen kansan eli enemmistön taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen aseman parantaminen. Aivan toiset tekijät tulivat sitten esiin erilaisten aatevirtausten muovatessa ja jakaessa kansaa joko itsenäisyys-, sosiaalisten ja taloudellisten pyrkimysten vaikutuksista. Syntyi monia jakautumia, mitkä jakoivat kansaa sekä tavoitteiden että toimintatapojen suhteen.

Mutta olihan kansankielen asema kohentunut niistä 1500-luvun ajoista, jolloin Mikael Agricola raatoi kirkollisten tekstien kääntämiseksi suomenkielelle. Tuolloin Turkuun sijoitettu ruotsinkielinen virkaeliitti oli jyrkästi arvostelemassa Agricolan elämäntyötä tai vähintääkin osoitti sitä kohtaan syvää väinpitämättömyyttä.

Myöhemmin Alavudelta tässä on mainittava Stenbäckin perheyhteisön toiminta kansansivistystyön hyväksi ja kansan ja kansallisen merkityksen esilletuomisessa. Jos peilaa Juhani Ahon ”Kevät ja takatalvi”-teoksessa kuvittamia, Kontolan (kuvitteellinen nimi) pappilaan ja sen ympäristöön 1840-luvulle sijoittuvia tapahtumia Alavuden/Kuortaneen tilanteeseen, voi )huomata lukuisia yhtäläisyyksiä. Olihan hirkkoherra C.F.Stenbäck saanut lähinnä veljensä (Lauri Jakob, runoilija ja herännäispappi, 1811-1870) kautta herännäisvaikutteita eikä hänen poikansa Karl Emil Stenbäckään vierastanut uusia kristillisiä virtauksia. Perheen kansallisen herännäisyyden aktiivinen toimija oli nuori maisteri Lauri Stenbäck, Kivekäs (1852,myöh. Gustaf Laurentius). Hän oli mm.30.6.1879 Kuortaneen Ruonalla pidetyn kansankokouksen organisaattori ja puheenjohtaja. Lauri Kivekäs tuli tunnetuksi radikaalina suomen kielen valta-aseman puolustajana. Hän oli välittämässä sanomaa ”yksi kieli yksi kansa” sai yliopiston väen piirissä näkyviä ilmentymiä.

Tämän tilaisuuden tarkoituksena oli pohtia, ”onko isänmaallisista harrastuksista haittaa uskonnolle”. Ajatus tällaisen tilaisuuden järjestämiseksi oli virinnyt körttiläisten keskuudesta, jossa tätä kysymystä oli vilkkaasti pohdittu (Reino Ala-Kulju, Kytösavut III,s.56-62). Tämä kaksipäiväiseksi venynyt tilaisuus ei päätynyt yksimielisyyteen. Näiden herännäisvirtausten positiivisia ”siemeniä” ja ristipaineita on kuvannut elävästi  kiertokoulun opettajan ja Kuortaneen vähtäri  Iisak Ojala (1839-1911) havainnot Ruonan kokouksen tiimoilta (emt.).  Kutsukirjeessä Lauri Kivekäs  perustelee kokouksen merkitystä mm. ”Körttiläiset ovat enimmissä Etelä-Pohjan pitäjissä ainoa osa kansasta, jossa tapaa mietteen miehiä, ja jos saadaan waan ne puolellemme, lewiää isänmaalliset harrastukset warsin kuin itsestään”.  Juhani Aho käsitteli samaa teemaa sittemmin kaunokirjallisessa muodossa ja tapahtumien välinen jänne on ilmiselvästi nähtävissä. Olihan Aho tutustunut Eliel Aspelinin Lauri Stenbäckistä eli Kivekkäästä käsittelevään elämäkertaan (1900). Myös Stenbäckin naiset toimivat voimakkaasti kansanopetuksen ja naisten aseman edistäjinä.

Alavus oli 1870-luvulla julkisuuden loisteessa, kun Lauti Kivekäs puolusti useaan otteeseen oikeudessa ja muutenkin kaltoin kohdeltua talonpoikaista väkeä. Nimismiehen ja säätyvaltaa puolustaneiden väkivaltaiset kurinpitotoimet olivat useaan kertaan lakitupien pohdittavina. Kyse oli siitä, oliko nimismiehellä (mm. varanimismies T. Westerstrand) oikeutta pamputtaa tai/ja piiskata häiriöön syyllistyneitä, kun rikkeet kansan oikeustajun mukaan eivät olisi tuollaista virkavaltaa oikeuttaneet. Vielä tuohon aikaan säätyläisten joukkoon samaistuivat myös seudun ruotsinkieliset kauppiaat ja ylempi papisto. Ei siis ollut outoa, että Alavuden tapahtumat sirottelivat lisäkipinöitä julkisuudelle, kun papin poika oli asettunut täällä talonpoikaisen väen puolustajaksi.

(Huom. kahdella napsautuksella kuva suurenee)

Eero Mäkisen elämäntyö kuvastaa monia ilmiöitä tuossa ajassa ja liittyy saumattomasti maamme historialliseen kontekstiin.  Kansan syvien rivien työkulttuuri nousee siinä kunnioitettavasti näkyviin. Siinä nousee esiin se silta, jota kulkien Suomi on noussut sivistysvaltioiden joukkoon ja sitäkin kautta irti säätyvallan otteesta. Kansanopetus löysi tuolloin hyvin luonnollisen, tutun motiivin. Ei siis noustu ”latvasta puuhun” vaan tutulta perustalta.

Juhani Aho tunsi hyvin maaseudun olosuhteet. Mutta oliko sattumaa vai jotain johdatusta, että teoksen syntyaikoina Juhani Aho asui Tuusulanjärven rantamilla kuten Pekka Halonen vaimonsa Maijan kanssa (os.Mäkinen), jonka äiti Maria oli Alavuden kirkkoherra K.F.Stenbäckin tytär.  Stenbäckin tytär Maria solmi elämänkumppanikseen torpan pojan Eero Mäkisen, ent. Kuoppamäki, mikä ei varmaankaan ollut vielä siihenkään aikaan tavanomaista.

Mäkisen Maijan ja Pekka Halosen ensitapaamiseen liittyy paljon Eero Mäkisen elämäntyön puitteita, Sortavalan Myllykylän kiehtovat maisemat Mäkisten kodin ja tehtaan ympäristössä. Ja sattumako, että Pekka Halosen Aapeli-Veli työskenteli Mäkisen perustamassa urkuharmonitehtaassa, jonne myös Pekka Halosen vierailumatka suuntautui. Nuorten seurustelu ei ollut mitenkään ongelmatonta kuten oheisesta kirjanlehdestä ilmenee (Eino Säisä, Haloset, WSOY  1989)

Tuusulanjärven taiteilijayhteisön väki tapasi kokoontua nimenomaan Pekka Halosen tilavassa ateljeessa (alla), joten on melko varmaa, että myös Maija Halosen ja Juhani Ahon kesken on ollut näitä aiheita sivuavia keskusteluja (Kts. Hs. 9.10.2013, Tuusulanjärven talot ja kääröt). Juhani Aho oli sijoittunut Järvenpäähän em. perheitä aikaisemmin. Pekka Halonen sai talonsa hirsien ostoon Juhani Aholta 1000 markkaa, mikä osaltaan kuvaa tuon taideyhteisön vuorovaikutussuhteista.(Eino Säisä, Haloset, WSOY,1989)  Yksi yhteisöä kiinteyttävä side on nähtävissä myös  Ahon läheinen ystävyyssuhde Eero Järnefeltin perheeseen.    Taiteilijayhteisön vieraaina nähtiin myös Eino Leino, joka joka oleskeli pidempäänkin Halosten luona tammikuussa 1918. Olihan hän Maija ja Pekka Halosen tyttären Marjan kummisetä ja Pekka Halonen kuvitti lukuisia Leinon runokokoelmien teoksia. Halosten ja Eino Leinon ystävyys säilyi koko elämän ajan (emt.).

Toki Halosilla nähtiin oletettavasti  vieraana myös sukulaisemme Toivo Kuula, Maija Halosen 5.serkku, syvällisesti Eino Leinon ihailija.  Kuula onkin säveltänyt runsain määrin Eino Leinon runoja, ensimmäisenä 1900 ”Syystunnelma” . Ehkä viimeisimmäksi jäi v. 1917 valmistuneet sävellykset ”Sirkan häämatka” ja Vapauden laulu ja Rukous”. Siten voidaan tulkita, että vaikutteet ja virikkeet ovat olleet Halosen niemellä moninaiset ja rikkaat vaikuttaen merkittävästi itsenäistyvän Suomen historiaan ja identiteettiin. Yksi todiste Leinon tuotannon merkityksestä, jopa kantautuneena nykypolville on HS:ssa (Kulttuuri, 5.12.2013) julkaistu, Suomen Kulttuurirahaston tekemä galluptutkimus kulttuurin vaikuttavuudesta.   Sen mukaan Leinon tuotanto on syvästi tai melko vaikuttanut 69 %:iin vastanneista 8000 suomalaisista. Varmasti Toivo Kuulan runoihin liittyvällä sävellystyöllä ja Pekka Halosen kuvituksilla on ollut oma merkityksensä runojen tunnettavuuden lisäämisessä.

Voidaan osoittaa, että kulttuuriväellä on ollut aivan konkreettista vaikuttavuutta maamme poliittiseen todellisuuteen. Kun Helsingin Sanomat eli vielä Päivälehden ja Eero Erkon aikaa kerääntyi toimituksen ympärille piiri avustajia ja muuta kulttuuriväkeä kuten Sibelius, Louis Sparre, Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Juhani Aho veljineen, veljekset Kasimir ja Eino Leino, Santeri Alkio, Merikanto ja Juho Reijonen. He tapasivat kokoontua toimitukseen illanviettoihin. Tämä piiri kasvoi ajan mittaan poliittiseksi liikkeeksi ja lopulta puolueeksi. Monet itsenäistyvän Suomen päättäjäpuolueet saivat vaikutteita tästä ”lauantaiseuran” henkisestä perinnöstä (mm. Antti Blåfield, Loistavat Erkot, Otava).

Mikä merkitys ns. merkkihenkilöillä sitten on historiallisessa prosessissa? Jos sen kuvaa kahdella sanalla päätyy toteamaan, että herätys ja esikuva. Ei voi kuvitella todellista muutosta. mikäli toteutettava, aatteeseen liittyvä kehitys ei ole enemmän tai vähemmän sidoksissa yhteisön jäsenten tai kansakunnan intresseihin. Tuossa oleva esikuvan merkitys vaatisi laajemman analyysin ja rajauksen, mutta se jää pakostakin tässä vain suuntaa antavaksi. Joka tapauksessa on tässäkin lisäksi huomattava, että jonkun aatteen iskostuminen ei välttämättä ole yleistä, vaan vaikutus on merkittävämpi siinä ryhmässä, jonka intressit ovat aatteen mukaisia.

Kalevalainen ja jopa J. V. Snellmaninkin kritisoima ”uneksijoiden” välittämä romanttinen ja ihanteellinen kansallisuusaate koki tässä taiteilija- ja vaikuttajapiirissä vuosien 1917-1918 tapahtumien seurauksena vakavan murtuman, mitä Eino Leino kuvaa osuvasti runossaan ”Juhannus v.1918” ”Taas kuin ennen tuosta yksin: täytyy kestää yksinään, yksin nousta Suomen suosta korkealle kärsimään. Yksin surra, yksin käydä käsin työhön totuttuun, löytää ilo itsestänsä, murhettuen kaiken muun”.  Oliko taiteellinen, muita syvempi mielikuvitus loihtinut esille aidon ”kansallishengen” liian nopean, jo omana aikana mahdollisen synnyn ottamatta huomioon ihmisten ja ihmisluokkien välillä syntyneitä eturistiriitoja.  Toinen syy, miksi ajauduttiin turmion tielle, oli se Snellmanin painotaman kansan sivistystason nousun myöhästyminen muuhun kehitykseen nähden, jolloin  ”kansanhengen”  riittävä muodostuminen ei ehtinyt vaikuttaa eheyttävästi.  Joka tapauksessa  arkinen aherrus kuvataan tässä pakokeinoksi uuteen jatkamiseen, uuteen alkuun.  Yhteisyys, kansan yhtenäisyys  oli optimistissa mielissä pettänyt, yksilöiden tehtävä oli siis arjen toimin rakentaa Suomea eteenpäin. Se näyttää olleen viimeinen ”oljenkorsi”, se, jonka myös rahvas osasi.

Yhteisyyden rakentaminen edellytti koko kansan mukanaoloa, mikä tieto kumpusi näin esiin herkästi Eino Leinon kautta. Tarvittiin lisäksi tuttua nöyrää mieltä ponnisteluihin aidon ”kansallishengen” luomiseksi. Sivistyneistö ja sääty-yhteiskunnan jälkeläiset eivät olleetkaan riittävä ja pätevä väestöaines etujoukoksi, hallitsevaksi eliitiksi. On kuitenkin muistettava, että kuvattu Snellmanin virittämä kansallisuusaate esiin puhjenneessa muodossa oli paljolti sittenkin vielä taiteellisemman romantikkojen esittämää ja sellaisena arvioitavissa.  Olihan Snellman itse kuitenkin realisti. Hän painotti pienen kansan sittenkin rajallisia mahdollisuuksia  vaikuttaa isompien toimiin. Presidentti J.K.Paasikivi lainasi muistelmissaan sortovuosilta Snellmania painottaen hänen seuraavaa lausuntoa;

”Suomen kansan säilymisen ehtona on ensi sijassa kansallinen ykseys; mutta toinen ehto on, että Suomi ei herätä vastustusta niiden mahtavien itressien puolelta, joista sen omat edut ovat riippuvaisia” (J.V.Snellman; Samlade arbeten,Vl,ss 30-31). Siinä on mitä ilmeisimmin yksi keskeisimmistä rakennusaineista, mitkä tunnetaan myöhemmin Paasikiven ulkopoliittisena linjana. Kyllä sitten todellisessa vastuussa ollessaan Paasikivi oli pakotettu tulkitsemaan oppinsa sanoilla: ”Rauhan ja hyvät suhteet säilyttääksemme meidän on annettava joskus periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, emmekä koskaan omasta aloitteestamme” Mutta tämä tulkinta syntykin olosuhteissa, kun hän luotsasi maatamme sotien jälkeisten karikkojen ja kuohujen ohi kohti tyynempiä selkiä.

Siten ei kuitenkaan  voitu palata siihen häiveröiseen, mutta realistiselta näyttävään 1700-luvun lopun isänmaa-käsitykseen, jolloin mm. Anjalan liiton miehet mietiskelivät Suomenmaan irroittamista Ruotsin yhteydestä perustellen mm., että kun kansalaiset ovat kerran yleisesti hyväksytyn kosmopolitistisen ajattelun mukaan samaa väkeä, niin pääasia on turvautua luotettavan hallitsijan huomaan. Tätä helpotti silloin Venäjän valistunut hallitsija ja toisaalta kritiikki kohdistuen ruotsalaisiin valtiaisiin. Suomen autonomisen aseman takuujoukosta puuttui tällöinkin suomalainen rahvas, joten on tässäkin mielessä johdonmukaista, että 100 vuotta myöhemmin tuli havaituksi kansan syvien rivien mukanaolon välttämättömyys todellisen itsenäisyyden perustana.

Suomen kansallisen historian suuria käännekohtia elettiin Suomen Sodan jälkeen autonomisen aseman saadessa määrityksensä. Yllä oleva kuva Porvoon valtiopäiviltä 1809, jossa Aleksanterin vakuutus Suomen lakien pysyttämisestä otettiin vastaan säätyjen toimesta. Maan pohjoisen osan väestön ollessa hyvinkin kriittinen keisarin rauhoittamispolitiikan suhteen, oli löydettävä myös talonpoikien parista realistinen ja sovinnollinen edustaja. Niinpä sukuummekin monipuoilisesti kuuluva Pietari Västi (Svarfvare, 1751-1826) Ilmajoelta valittiin edustamaan Porvooseen. Hän seisoo etualalla hattu kädessä juuri nuoren pojan edessä katsoen valppaana kohti keisari Aleksanterin suuntaan. Keisarille oli rakennettu valtaistuin symbolisoimaan kansan tahtoa siirtyä uuden hallitsijan johdatukseen. Västilän isännästä on olemassa paljon tarinoita, kuinka hän osasi realistisesti sovitella jo sodan kestäessä Pohjanmaan väen syvien ennakkoluulojen aiheuttamia kärhämiä.  Varmasti Keisarin valtiopäivien päättäjäispuheen osa ”Suomi on vastaisuudessa korotettu kansakuntien joukkoon” oli kiirivä tiedoksi kansalle monien kirkkojen toimesta, koska myös kirkko sai jatkaa toimintaansa entisin opein. Näitä tapahtumia seurasi sitten Suomen itsenäistymisen 100-vuotinen etsikkoaika kohti tasavaltaista hallintoa eikä se kuten tiedämme tapahtunut kivuttomasti.

Vielä 2000-luvulla on valitettavasti nähty, ettei tietoisuus yhteisestä edusta ja vastuusta ole ollut niinkään vallitseva ja kunnioitettu kansalaishyve, vaikka snellmannilaisista ajatuksista on eletty ajassa eteenpäin noin 180 vuotta. Toivottavasti ahneus ja oman edun tavoittelu tulevassa historiallisessa prosessissa tulee hillityksi nykyistä voimaperäisemmin.

Vastaamatta on kysymys, törmäsikö ihanteellisuus realismin kylmään kallioon myös Viipurin Seurahuoeella 18.5.1918, kun Toivo Kuulan elämä päättyi väkivaltaisesti. Oliko traagiseen tapahtumaan johtaneessa sananvaihdossa kysymys juuri siitä, ettei Suomen itsenäisyys voinut tapahtua kuten taiteilijayhteisössäkin oli uskottu.  Oliko Toivon sanomisessa myös pettymyksen viesti jääkäreille, mistä he pillastuivat sitten veritekoon. Varmaankin Eino Leinon kehoitus ”löytää ilo itsestänsä” antaa ulospääsyn umpikujasta, mikäli kehoitus ei sitten ole johtanut ja johda sokeuteen havaita kansakunnan todellinen tila ja mahdollisuudet. Kuitenkin nähdään, että osin myyttinen ja romantisoitunut kansallisen identiteetin vahvistumisen ja historiallisen arkitodellisuuden törmäys oli oleva merkittävä taitekohta Suomen historiassa. Toki sitten myöhemminkin tuo kansallisromanttinen idea on joutunut kovalle koetukselle.

Leinon kuvailema suomalainen menneisyydenhallinta tuli koetukselle talvisodan tapahtumissa ja osoitti sittemmin selviä hallinnan rapautumisen merkkejä sodan kestäessä pitkään ja kuluttaessa nuoren kansakunnan voimavaroja katkeamispisteeseen.  Myös pakon sanelema liittolaissuhde Hitlerin Saksaan koetteli monin tavoin hallinnan rakenteita. Jälleenrakennus sotakorvauksineen pakotti uudestaan Leinonkin viitoittamalle hallintauralle eli ”käydä käsin työhön totuttuun”.

Lyhyesti sanottuna tuo menneisyydenhallinta on kilpistynyt tulkintoihin: vapaussota, kapina ja luokkataistelu sisällissota-käsitteen vakiinnuttaessa sitten kompromissina kaikki muut. Näin jälkipolvet ovat voineet ammentaa totuutta vapaasti omien tietojen ja tuntemusten mukaan, mikä on vahvistanut käsitystä vapaasta tahdosta muodostaa suomalaista identiteettiä.   Sitten, kun talvisodassa itsenäisyys ja vapaus oli uhattuna, voimistui kansa yhtenäisesti puolustamaan yhtä noista välttämätöntä mutta ei välttämättä täysin ominta arvoa.. Näin pienimmällä mahdollisella yhteisellä motiivilla selvittiin eteenpäin.

Ja työtä riitti, naisille, miehille ja lapsille. Toki tuo ”Juhlasiivous Raja-Karjalassa” ei ilman konttaamista olisi luonnistunut ikääntyneille, joiden nivelet olivat kuluneet muissakin, jopa raskaissa puuhissa (kuva Suomen Kuvalehti 1936/49)

Välirauhan vuosina oli kasvatettava ”kansanhenkeä” tavalla, jota suomalaiset arvostivat. Niinpä järjestettiin kaikille kävelykuntoisille maaottelumarssi toukokuussa 1941. Ruotsalaiset osoittivat henkistä solidaarisuutta talvisodan maineen siivittämänä suomalaisia kohtaan asettumalla kilpailuvastustajiksi. Suomi tietenkin voitti. Myös alavutelaiset olivat tietenkin osallistumassa 1,5 milj. muun suomalaisen joukossa. Kuva tapahtumasta on otettu sukulaistalon, Lampimäen vainioiden viereltä asemanseudun suuntaan (kuvaus J. B:Saari)

Hyvin todennäköisesti Maijan äiti Maria myös pistäytyi Halosilla, elihän hän vielä 1930 luvullakin. Toki oman tyttären lasten, joita siunaantui kahdeksan, näkeminen oli ), jokakiintoisaa, joten voi olettaa, että monet tietojyväset Alavuden pappilan tapahtumista ja pyrkimyksistä kulkeutuivat myös Juhani Ahon korviin.  Historiatiedot osoittavat, että Alavudella on toteutunut se Juhani Ahon keskeinen toiveenomainen teema, ettei pietistisesti suuntautuneen armokäsityksen ja kansan itsetunnon kohottamisen tarvitse olla vastakkaisia kehityssuuntia, vaan ne tukevat toisiaan. Juhani Ahon kerronnassa voi havaita Eliel Aspelinin runoilija Lauri Stenbäckin elämäkerran esipuheen lausuma herännäisyydestä:: ”Alkaneena aikaisemmin kuin kansallinen liike, on se katsottava jonkinmoiseksi pohjavirraksi jälkimmäiselle”. (Eliel Aspelin, suom. O.Manninen, 1901). Kaiken kaikkiaan Stenbäckin veljesten ja perheiden elämäntapahtumat ovat selvästi tunnistettavissa Juhani Ahon tuotannossa. Ainakin voimakas sukulaisuuden tuntu on havaittavissa. Tosin vahvin vaikutin herännäisyyden keskeiseen ainekseen Ahon tuotannossa on löydettävissä hänen vanhempiensa herännäisyyteen liittyvistä kokemuksista. Maija Halosen  isän, Eero Mäkisen rooli torpparin pojasta opettajaksi ja tehtailijaksi on sitten nähtävissä epäsuorasti hänen tuotannossaan. Ei ole ihme, että mainitut aiheet ovat innoittaneet Juhani Ahoa, kun vielä toteamme, että Lauri-veljen suhtautuessa penseästi kansakoulujen perustamiseen sitä sen sijaan K.F. Stenbäckin intensiivisesti kannattaessa; Pastori Stenbäck kuului valtiopäivätoimessaan vapaamielisiin. (M.O.Karttunen, Alavuden Kirja). Pitihän niin ollakkin, olihan hän J.W.Snellmannin toveri ja Topeliuksenkin ystävä (emt).

Kansanopetusta

1880-luvulla vain joka kymmenes suomalainen osasi kirjoittaa ja 3/4 kansasta osasi lukea jotenkuten.

Alavudella siis pontevasti käsiksi kansanopetuksen kehittämiseen.  Kansakoulun perustamisen osittainen vastustus kumpusi keskeisesti taloudellisista perusteista, mitä ei voi toisaalta ihmetellä perustamisprosessin ollessa käynnissä 1860-luvun ”köyhinä vuosina”. Mutta vastustus ei tullut ruotsinkielisen sääty- ja virkamieseliitin eikä uskonnollisten virtausten taholta (vrt. Juhani Aho, emt. ja Alavuden Historia I, Eero Kojonen). Juuri siinä Alavuden pappilan ja nimenomaan Stenbäckin perheen auktoriteetti ja aktiivisuus olivat merkityksellisiä.  Alavuden kirkonkylän kansakoulu oli Etelä-Pohjanmaan suomalaispitäjien kolmanneksi vanhin aloittaessaan 1.10.1868 Vähänkyrön koulun perustamisen tapahtuessa jo 1858. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Espoossa ensimmäinen suomenkielinen koulu aloitti toimintansa 1891 ja se tapahtui silloisessa tehdas- ja työläisalueella Kauklahdessa kun esimerkiksi ruotisinkielinen opetus oli käynnistynyt 10 vuotta aikaisemmin Espoon Leppävaarassa eli Albergassa, jossa suomalaisen koulun käynnistymistä jouduttiin odottamaan aina vuoteen 1906 saakka. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että Eteläinen Pohjanmaa näytti toimivan ainakin tässä sivistyspyrkimyksessä edistyksen kärkijoukossa tai kyse oli sitten erivoimaisesta vastustuksessa etelän rintamailla, jossa ruotsinkielinen virkamieseliitti kävi vielä tuolloin aikaan asemasotaansa. Lukutaito alkoi sitten vähitellen yleistyä myös rahvaan piirissä. Lähtötaso oli kuitenkin vielä 1880-luvulla verraten alhainen. Asevelvollisuusikäisten joukossa lukutaitoiseksi ilmoittaneiden osuus vaihteli pitäjittäin pääasiassa 0-20 %:n välillä. Tieto on poimittu toimittaja Martti Pänkälän kirjasta ”Arvalla armeijaan” (Alavuden 11.Reservikomppanja 1883-1902; Alavuden Seura, 1989). Teos kuvaa sitä autonomisen Suomen aikaa 1883-1902, jolloin täällä oli voimassa yleinen asevelvollisuus ja Alavudelle, Röyskön talon tanhuville oli sijoitettu tarkoitusta varten rakennetut kasarmi-tilat ja harjoituskenttä. Sinne kokoontui parin vuosikymmenen aikana nuoria miehiä 17 pitäjästä harjoittelemaan sotataitoja. Em. lukutaitotieto perustuu miesten omaan ilmoitukseen ja on mahdollista, että se on ollut todellisuudessa ainakin hiukan korkeampi, mutta joka tapauksessa lukutaitoa alettiin parantaa kovin alhaiselta tasolta. Mainittakoon, että Seinäjoen kohdalla osuus oli noin 80 %, mihin selitys on löydettävissä  Östermyran ruukin ja ruutitehtaan työväestön lukutaidon paremmuudella. Seinäjoen Törnävän kartanon ympäristöön oli luonnollisesti valikoitunut keskimääräistä paremmilla tiedoilla varustautunutta väkeä. Myös rautatien rakentaminen ja liikenteen avautuminen saattoi hiukan lisätä lukutaitoisten osuutta nuorten miesten joukossa.

Alavudella siis torpan poika Eero Kuoppamäki eli Mäkinen sai tilaisuuden koetella juuri Jyväskylän Seminaarista valmistuneena taitojaan opettajana. Onnistuiko hän liiankin hyvin, koskapa tuli sittemmin valituksi Sortavalan Seminaarin lehtoriksi. Eero Mäkisen lähtö on koettu Alavudella kuitenkin melkoisena menetyksenä. (alla Mäkisten vävypojan Pekka Halosen postikorttipiirros Sortavalan Myllykylän kartanosta)

Toinen kuva esittelee Pekka Halosen öljyvärimaalausta ”Myllykylän saha (1899), joka on hankittu Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmaan 1997.(esittely 2016, FB, Marjo-Riitta Simpanen). Simpanen kuvaa taulun maiseman syntyä seuraavasti:

Myllykylässä asui taiteilijan appi Eero Mäkinen. Yrittäjähenkinen ja käsistään kätevä Mäkinen oli Sortavalan seminaarin käsityön, piirustuksen ja maantiedon lehtori, Myllykylän tehtaiden perustaja ja Sortavalan pitäjän kuntakokouksen johtaja.

Maalauksessa näkyvät tehdasrakennukset ovat sittemmin tuhoutuneet. 1800-luvun lopulla Myllykylään kuului tilan päärakennus, Mäkisen hovi ja 1800-luvun aikana kohonneet E. Mäkisen tehdasliike ja ammattikoulu. Ennen Mäkisen aikaa alakoskessa toimi jauhomylly. Vuoden 1892 jälkeen koskeen asennetusta vesirattaasta sai voimansa paitsi jauhomylly myös saha ja tehtaan puusepän verstaan konepuusepän työkoneet.

Myllykylässä kohisi koski, mutta siellä viritettiinmyös urkuhaqrmoneita ja kanteleita. Alun perin Pekka Halonen oli tullut Myllykylään tapaamaan veljeään Aapelia, joka työskenteli Mäkisen urkuharmonitehtaassa. Myöhemmin Aapeli perusti oman harmonitehtaan Jyväskylään.

Soittopelien lisäksi tehdasliike valmisti mm. kansakouluille poikien käsitöissä tarvittavia työkaluja ja käsityömalleja.  Myllykylässä toimi myös E. Mäkisen Nikkarikoulu, jossa poikien käsityöopettajat saattoivat täydentää käsityöosaamistaan ja hankkia opettajapätevyyden.

Pekka Halonen ei ollut ainoa Myllykylän taidemaalari, sillä hänen puolisonsa Maija Mäkisen sisar Helmi oli naimisissa taidemaalari Väinö Hämäläisen kanssa.  Myllykylän taiteellinen perintö jatkuu edelleen, sillä Maija Halosen Aino-sisaren tyttärestä tuli keramiikkataiteilija Rut Bruk, jonka tytär puolestaan on kuvataiteilija Maaria Wirkkala.

Myllykylän tehdasrakennukset paloivat 1912. Sen jälkeen tehdas siirtyi Helylä Oy:lle, joka siirsi toiminnan Myllykylästä Helylän kylään parempien rautatieyhteyksien äärelle. Myllykylän Hovin päärakennus, jonka kuistilla Pekka Halonen  on maalannut Myllykylän sahan, tuhoutui jatkosodan aikana. Hiovin vastarannalla rinteessä metsän peitossa on jäljellä muutama E.Mäkisen tehtaan työväen asuntoja.(Näkyvissä postikorttipiirroksessa.) Maalaukseen kuvatut nurmikentillä näkyvät valkoiset kukat vaikuttavat koiranputkilta mutta lienevät belliksiä tuhatkaunoja, joita rinteeseen oli istutettu (Tutkija, taidehistoroitsija Marjo-Riitta Simpanen). 

Oheinen kuva Sortavalan hautausmaalta kertoo Eero Mäkisen ilmeisesti viimeisen tahdon, ettei patsaan kirjoituksessa esiinny ”tehtailija”-sanaa, vaan ”ammattikoulun johtaja” eli tehtaalla olikin näin kaksoisrooli. Eero kasvattajana halusi jälkipolvien muistavan hänet juuri tässä roolissa. Kansaopetus kuului tuohon aikaan eittämättä kansallista identiteettiä vahvistavaan toimeen.

Kun todetaan, että Pekka Halonen ja Juhani Aho olivat saman pitäjän, Lapinlahden kasvatteja, lähes saman ikäisiä ja ystävyksiä, niin varmaan Tuusulanjärven rantamilla ja Halosen ateljee-salissa on käyty tuohon aikaan vilkasta keskustelua ajankohtaisista ja aikaisemmistakin maamme tapahtumista ja ilmiöistä. Eräällä lailla sitovana tekijänä on täytynyt olla Ukko- Paavo Ruotsalaisen, saman pitäjän suurmiehen muistelut sekä myös varmasti paljon kansanperinnetietoa hänestä. Sinänsä Juhani Ahon tiedot pappiloiden elämästä ja suhteista kansaan ovat olleet varmasti ”ajan tasalla”, olihan hän syntynyt (1861) Väärnin pappilassa (ent. Brofeldt).  Ehkä kuitenkin tarvittiin myös Maija Halosen ja hänen äitinsä tiedonjyväsiä  ainakin vertailun vuoksi myös Alavuden pappilasta ja kansasta merkittävän historiateoksen synnyttämiseksi. Ahon tiedetään tutustuneen 1840-luvun historiaan vuosisadan vaihteessa kuten Lauri Aspelinin tekemään Lauri Stenbäckin elämäkertaan (1900), joten hyvin läheltä Halosen emännän kotipiiristä nuo Ahon mainiot teokset ovat saaneet virikkeitään.

Juhani Ahon lastussa ”Taiteilija joka oli malannut paljaan naisen”  paljastuukin nähdäkseni tuo Halosen ja Ahon ystävyyden ilmentymä. Siinä aivan kuin pilke silmässä viitataan Halosen taiteilijakauteen, jolloin hän ryhtyi kuvaaman alastomia vartaloita.

Edellä on kuvattu käytännön esimerkein niitä piirteitä, miten käsitys yhdestä Suomen kansasta on levinnyt muutamien oppineitten piiristä sivistyneistöön ja edelleen kansan keskuuteen ensisijaisesti kansanopetuksen avulla. Ovatko arkityötä häirinneet kapinat ja sodat vaikuttaneet samaan suuntaan, on jäävä epäselväksi. Menemättä enempää tähän kansallisuuden filosofiseen kysymykseen, voidaan tässä korostaa, että kun väestöä yhdistää samat tai tutut elämäntavat, kansalaiset ymmärtävät yhteisellä kielellä toisiaan ja omaavat yhteisiä elämänkokemuksia, ollaan pitkällä omaksumassa yhteisen historian, mikä kestää tulevinakin aikoina.  Varmasti tulevaisuuden oppineille jää runsaasti tutkimussarkaa kynnettäväksi ja kysyttäväksi, mikä merkitys Euroopan yhdentymisellä ja globalisaatiolla tulee olemaan kansallisen ”koheesion” pysyvyydessä.

Kirkon toimintatavoista             

Onko muutos ihmisessä ja hänen arjessaan sittenkään ollut niin radikaali kuin varsin yleisesti tulkitaan.  Usein johtopäätöksiä tehdään muototekijöiden perusteella ja unohdetaan ihminen toimijana.  Esimerkki naapuripitäjästä Nurmoosta valaiskoon tätä näkökulmaa. Tuohon aikaan raivasivat Nurmon sukuhaaramme Kortesniemen veljekset Nurmonjoen varrelle lisää elintilaa, mikä ei tapahtunut yhteiskunnallisessa tyhjiössä, koska muutamien kilometrien päässä sijaitsi silloin keskeisin yhteiskunnallisen osallistumisen käynnistin ja sosiaalisen kotrollin tekijä. ”Pitäjän vilkas tervatalous näytteli myös välillisesti merkittävää osaa kirkon (valmistui 1779) koristelussa, sillä sekä Vaasan että Uudenkaarlepyyn tervaporvarit kosiskelivat parhaansa mukaan talollisten tervakuormia jopa lahjusten avulla.  Mikäpä olisikaan ollut houkuttelevampi kohde kuin vaivoja ja varoja kysynyt juuri valmistumassa oleva kirkko.  Aikaisempi lahjoittaja, Vaasan tervaporvari Thölberg vaihtui nyt Uudenkaarlepyyn Backmaniin.  Kun jokainen Nurmon talollinen vei hänelle kuorman tervaa käypään hintaan, niin ylimääräisenä vastikkeena lahjoitti sihteeri R.W Backman vuonna 1778 uuteen ristikirkkoon mustasta sametista valmistetun, hopeakirjaillun messusukan (kuva teoksen sivulla 41) sekä vuotta myöhemmin vielä kaksi vaskista, 8-putkista kynttiläkruunua, jotka vieläkin koristavat kirkkoa” (V.J.Talvitie;Vuosisadan saatossa, Nurmon 200-vuotias ristikirkko, 1979). Se kysymys, onko lahjusten käyttö liike-elämässä ja yhteiskunnallisessa toiminnassa 2000-luvulla vähäisempää tai luonteeltaan toisenlaista, ei kuulu varsinaisesti tämän esityksen piiriin. Kuitenkin voimme lyhyesti päätellä, että ihmisen toiminnan arki ja senkin mukana inhimillinen kulttuuri kokonaisuudessaan yhdistää sukupolvia kiinteästi toisiinsa. vaikka ilmenemismuotojen muutos niitä koko ajan pyrkii ihmisten mielissä erottamaan. Perusteellisemmassa selityksessä tulisikin kysyä, miksi näin tapahtuu.

Silta nykyisyydestä esipolviin; terva- ja turvetaloutta

Koska vietin lapsuuteni varsin agraarisessa ympäristössä, on aivan paikkallaan aloittaa niistä muistoista, jotka ovat vallitsevina näilla tietoyhteiskunnan kotisivuillani.  Tämä lähtökohta on tärkeä myös ajatellen perinnetiedon välitystä tuleville sukupolville.  1940-luku jaksottuu Suomessa kahteen osaan, alku oli sota-ajan omavaraistaloutta, mutta niin oli myös sen jälkeinen aika jopa jonkin aikaa 1950-luvulle saakka sellaisissa kotitalouksissa, jotka eivät kyenneet myymään mitään kodin ulkopuolelle. Sosiaaliapujen vähäiset markat kuluivat suurperheessä aivan pakollisten menojen kattamiseen.  Vaikka Uusi-Karjalan tilalla vähitellen raivasimme lisää peltoa, ei yhden tai kahdenkaan lehmän, muutaman lampaan ja kanan lannat riittäneet kuin läheisille perunapelloille, esittelyssä mainituille ”kivipelloille” . Apulannan hyödyntäminen kasvuun oli harvinaista. Sitä mukaa, kun saimme kuokituksi nevaa 50-luvun alkupuolella, auttoi entisten sukupolvien menetelmä, kydönpoltto muutamaksi vuodeksi nevapeltoja kasvussa. Turve olikin polton kannalta niin oivallista, että raivioilta nousi vielä talvikinosten välistä savukiemuroita. Ei ihme, että  Vapo on hyödyntänyt lähitienoon soita myöhemmin kaupunkimaisen asumisen lämmitystarpeisiin. Kaksi muuta muistomerkkiä esipolvieni agraariseen kulttuurin todisteista havaitsin jo nuoruudessani. Kun 1950-luvun alussa oli minulla äitini mielestä liikaa laisketteluaikaa, niin pääsin noina vapaa-aikoinani viemään/hakemaan kahta lehmää (1950-luvun alkupuolela)  metsittyneen niityn laitumille/lautumilta ja polun varrella oli yksi muistutus esivanhemieni arjesta.  Siinä vähäisen metsärinteen päällä oli Juho Koivuniemen ja  hänen poikansa Juhon silloisen Etelä-Pohjanmaan hyvinvoinnin ”sampo” , tervahaudaksi nimitetty. Tutkiessani alempana rinteessä olevaa ojannetta tervantuoksu lemahti silloin vielä maan alta työntyvästä rännistä.  Terva, jos mikään oli keskeinen tekijä silloisessa Suomen aluetaloudessa. Jopa niin, että pitkään säilyi kysymys: ”Oletko Maakunnasta kotoisin?”  Tällä kysymyksellä tarkoitettiin tuolloin síjoittumista  joko ”hyvinvointi-Suomeen”  tai sen ulkopuolelle.  Niin merkittävään asemaan tervanpoltto ja siihen kytkeytyvä laivanrakennus kohosi silloin etenkin Pohjanmaan taloudessa ja alue oli tästä syystä korostetussa arvossaan. Vuonna 1800 suoritetussa varallisuusverotuksessa havainnoitiin seuraavat omistusarvot henkilöä kohti:  pietarsaarelaiset 202 pankinriksiä, kokkolalaiset 128, raahelaiset 153, helsinkiläiset 150, vaasalaiset 128, loviisalaiset 117, turkulaiset 101 ja porvoolaiset 100 riksiä. Jos tuohon listaukseen lisättään  vielä Kaskinen ja Kristiinankaupunki, niin päädytään huomattavaan pohjalaiseen vaurauskeskittymään.

Talonpoikien osallistuminen merenkulkuun ja laivanrakennukseen sekä merenkululle otolliset olosuhteet suurempien laivojen käyttöön lisäsivät Pohjanmaan osuutta tuon ajan taloudellisessa toimeliaisuudessa. On arvioitu, että 39 % koko suurruhtinaskunnan kauppalaivastosta oli rekisteröity 1830-luvulla Pohjanmaan kaupunkeihin. (Max Engman, Pitkät Jäähyväiset). Erityinen talonpoikaispurjehdys hiipui kuitenkin Pohjanmaalla 1600-luvulla johtuen paitsi tunnetuista kaupankäynnin rajoituksista niin myös kaupunkien perusteamisesta rannikolle ja kaupallisen toimeliaisuuden ohjaamisesta niihin.

Jälkipolvet ovat muistaneet Anders (Antti) Chydeniusta (1729-1803) siitä merkittävästä ponnistelusta merkantelistisen talousjärjestelmän epäkohtien karsimisesta jo ennen Adam Smithin aikaa. Yllä Suomen seteliuudistuksen 1986 tuote. Pohjanlahden rannikkokaupunkien kauppapurjehduksen esitaistelijana hänet valittiin vuoden 1765 valtiopäiville ja toisille myöhemmin, mikä kuvaa mm. sitä, miten tärkeästä asiasta oli kyse.  Kokkolasta käsin Antti Chydeniuksella oli hyvä tuntuma Pohjanmaan olosuhteisiin. Setelikuvituksen laiva kuvastaa sitä kaikkein tärkeimmäksi tiedostettua kysymystä, keskeistä taloudellista tekijää, mikä oli tuova maakunnalle elinmahdollisuudet tuona aikana.

Kun siis vapauduttiin pakosta toimittaa tervatuote maailmalle Tukholman kautta korostui Pohjanmaan avomeriolosuhteet suurempine laivoineen merkittävinä kilpailuetuina, kun täytyi purjehtia suuremmille avovesille.

Miten sitten vaurauden hedelmät jakautuivat väestöryhmittäin tai alueellisesti. Toki vaikutukset näkyivät välittömimmin kaupunkiporvareiden ympäristössä, niin elintavoissa kuin sivistyspyrkimyksissä. Aulis J. Alanen päätyy johtopäätökseen, että tervanpoltto oli kaupunkiporvarille vaurauden lähde mutta talonpojalle välttämättömyys.

Tervan kuljetus rannikon kauppaporvareille aiheutti runsaasti odotettuja matkoja tutustumaan samalla myös ”kotikulttuurin” uusiin virtauksiin. Merentakaiset uutuudet ja vaikutteet olivat kulkeutuneet kotisatamiin. Talojen rakentamiseen ja sisustamiseen tarvittavat ideat puhumattakaan ihmiselämän muista malleista levisivät näin syrjäisiinkin tölleihin. Uuden viehätys ja arkisesta raadannasta irtautumisen mahdollisuuksien lisääntyminen aiheutti myös ongelmia, jopa taloudellisia ahdinkoja monille tuon ajan taloille.

Tervatalouden ja merenkulun toisiaan tukeva merkitys oli oleellista tässä kehityksessä. 1700-luvun jälkipuoliskolla Pohjanlahden purjehduksen vapauduttua Tukholman kautta kierrättäminen hiipui ja Pohjanmaan vankat ja tilavat laivat pääsivät oikeuksiinsa myös tervan kuljetuksissa (Aulis J. Alanen, Pohjanlahden  vapaasta purjehduksesta 1766-1808). Kauppamatkojen ulottaminen Pohjanmerelle ja Välimerelle edellyttivät myös purjehtijoilta yhä kehittyvää ammattitaitoa paitsi itse laivankäsittelyssä myös kaupanteossa. Satamat kuten Kristiinankaupunki, Kaskinen, Vaasa, Pietarsaari ja Kokkola sijaitsivat suhteellisen lähellä tervametsiä ja -tuotantoa, jotta tervatynnyrit voitiin rahdata pienemmällä vaivalla maailmalle toisin kuin hyvin merkityksellisen tervatuotantoalueen, Kainuun osalta tapahtui. Niinpä tuototkin olivat merkittäviä.  Toki tuo ”maakunta”- sanonta on kätkenyt sisäänsä myös itseriittoisiakin sävyjä mm. sen ajan status-symboleiden, ”kaksivooninki”-talojen rakentaminen, mutta se olkoon sitten aivan eri juttu (vrt. Kustaa Vilkuna, Kytösavut VII, Aulis J. Alanen; Kytösavut XII: Terva ja kydönpoltto Etelä-Pohjanmaan vaurastuttajina)  Sinällään maakunta-sanan käyttö erisnimenä ei suoranaisesti ole liittynyt silloiseen etelä-pohjalaiseen hyvinvointiin muuten kuin antaen sille tuolloisen ajankohtaisen sävytyksen. Lisäksi asiaan liittyy se aikaisempi ”perintö”, mikä sisälsi käsityksen, että Suomi levittäytyi Turusta käsin Satakunnan suuntaan ja kaikki muu maasta oli jotain muuta. Muutenkin on havaitava, että ennen kansallisvaltioiden syntyä yhteenkuuluvuus virisi pääasiassa maakuntien puitteissa. Ja Suomessa tämä on ollut suhteellisen nuori ilmiö.

Alavus ympäristöineen oli Kainuun lisäksi Suomessa tervantuotannon kiistämätön ydinalue vielä painavammin Saimaan alueen menetettyä asemia 1700- luvun alun rajasiirtojen seurauksena.  Yksinomaan Töysästä on kartoitettu 170 toiminnassa ollutta tervahautaa (Töysän Historia, Ilmari Laukkonen 1989). Sinällään tervanpoltto talvi- ja kesätyökalujen sekä veneiden suojaustarpeisiin on ollut jo esihistoriallisista ajoista asti yleistä.  Mutta Suomen päävientitavaraksi terva tuli vasta systemaattisen työn ja kehittämisen seurauksena.

Alavus ympäristöineen säilytti elinkeinon elinvoiman vielä pitkään senkin jälkeen, kun metsien liikakäyttöä pyrittiin rajoittamaan, koska syrjäisemmille alueille metsien käyttö tervaksiksi sallittiin pidempään.

Oheinen vaakuna on nykyisin historiaa, koska Töysän ja Alavuden yhdistyessä tehtiin sellainen poliittinen kompromissi, että yhteiseksi nimeksi valittiin Alavus ja vaakunaksi Töysän vaakuna. Siinä vaakunassa oleva risti on toki yhdistävä säie,  mutta samoin olisi ollut tämäkin muisto esipolvien työstä.   Oheinen kuva ilmentää, että tervanpoltto oli koko perheen tärkeää yritystä ja elinehto.

Tervatalous synnytti myös monia erikoistuneita ammatti-ihmisiä ja sen mukana tehtävänimikkeitä. Ohessa kuuluisa tervamestari eli tervasiira  Jussi Luhtasaari (1866-1941, mm.isäni äidinäidin 3.serkku)). Jussi tunsi metsien antimet. Kävihän hän kolmeen otteeseen myös Amerikassa metsätöissä. Ahkerana miehenä hän raivasi torppaansa peltomaita. Kerrotaan hänen nousseen aina aamuisin viiden aikaan, joten moneen puuhaan Jussi ehti. Torppa, joka sijaitsi Alavuden Kuivaskylän ja kirkonkylän puolivälissä, oli taatusti kunnossa siirrettäväksi aikanaan jälkipolville.

Tervasiira, myös hautasiiraksi kutsuttu oli monitoiminen henkilö.  Paitsi, että hän organisoi ja valvoi tervanpolton, hän nikkaroi talvisin tervatynnyreitä. Hän valvoi myös, että vain hyvälaatuinen terva juoksutettiin myyntiin meneviin tynnyreihin. Puiden ladonta peitettiin sammalilla ja painoksi luotiin painoksi multaa. Ympärille levitettiin vielä turvetta. Talvella rouhitut olivat kuivuneet puolikesään mennessä.

Myös  tervanpolton taidot siirtyivät seuraavalle sukupolvelle. Ainakin Jussin vanhimman pojan Henrik Luhtasaaren (Lehtonen, 1889-1966) tiedetään harrastaneen tervanpolttajan ammattia. Tervatalous organisoitui moninaisesti kuten yleensä taloudenpito (Kuvan om. Jussin pojanpojanpoika Erkki Luhtasaari)

Tärkeää oli myös valvoa, että myyntiin tuleva tuote vastasi ulkomaisen kysynnän laatuvaatimuksia eikä tynnyreissä saanut ilmetä vajetta. Asiaan kuului lisäksi, että vain hyvälaatuinen, myyntiin tuleva terva oli asianmukaisesti erotettu huonompilaatuisesta, mitä käytettiin sitten tyydyttämää kotitarvetta.  Näin esimerkiksi valantehnyttä tervatynnyreiden kruunaajaa pidettiin tärkeänä ”virkamiehenä”. Alavuden Kontiaisilla asustava Elias Kangasaho mainitaan olleen pitäjällä ja laajemminkin työskennellyt henkilö, joka kävi mittaamassa ja tarkastamassa muutenkin tynnyrit polttaen kuumalla leimasimella merkinnän tuotteen kelpoisuuden vakuudeksi. Myös tervatuotantoon liittyvä innovointi on voitu sijoittaa Etelä-Pohjanmaalle. Ennen 1700-luvun alkupuolta tervakset kolottiin yhtenä vuonna, mutta jätettiin kahdeksi vuodeksi pihkottumaan.  Eri lähteisiin viitaten on päädytty siihen, että kortesjärveläinen Matti Försti keksi paremman menetelmän; tervakset oli kolottava kolmena peräkkäisenä vuotena ja poltettava neljäntenä, jolloin pihkottuminen parani merkittävästi.(Aulis J. Alanen, Kytösavut XIII).  Männyn kuoresta jätettiin pohjoispuolelle kapea siivu edettäessä koloamista vuosittain ylöspäin. Näin puu ”kitui” enemmän ja pihkaantui paremmin (M.O Karttunen, Alavuden kirja 1953). Toinen varhainen keksintö ajoittuu jo 1600-luvun loppupuolelle, kun mitä ilmeisimmin Alavuden Rantatöysän Mursulan talon isäntä Sipi Heikinpoika (1650-1697) alkoi latoa tervakset tervahautaan pitkinä säleinä eikä lyhyinä karoina, mikä säästi huomattavasti työpanosta. Tosin keksintöjen alkuunpanijana saattoi olla jo Sipin isä Heikki Mursula, joka nosti talonsa syvästä taloudellisesta ahdingosta tervan avulla (Eero Kojonen, Alavuden historia I , s.232)  Myös uudistukset tervan juoksuttamisen helpottamiseksi sekä palamisen parantamiseksi/rajaamiseksi ovat kuuluneet tämän elinkeinon työtapojen innovointien joukkoon. Voi ajatella, että innovointikyky siirtyy suvussa moniakin sukupolvia.  Mursulan sukuhaarasta olkoon esimerkkinä rakennusmestari Arvo Mursula (1909-1996) , joka muistelee arkensa ja uransa tapahtumia seuraavassa: http://www2.6net.fi/alavus/perinnehuone/mursula.htm   Tässä tapauksessa kyse olisi geeniperimän siirtymisestä kahdeksan sukupolvea.

Tervanpotto oli niin domivoiva tekijä, että se liittyi melkeinpä joka talon vuotuiseen työrytmiin. Tästä on laatinut osuvan kuvauksen tuntemani opettaja ja kansakoulutarkastaja M.O. Karttunen ”Alavuden Kirja”-teoksessa vuodelta 1952.  ”Joulu-tammikuussa ajettiin tervakset metsästä kotiin ja pilkottiin. Helmi-maaliskuussa suoritettiin kaupunkimatkat, vietiin terva kauppiaalle. Huhti-kesäkuussa kuorittiin metsässä tervapuut ja samalla suoritettiin toukotyöt. Kesäkuussa tehtiin tervatynnyrit ja poltettiin juhannuksen aikana tervahaudat. Heinä-elokuussa tehtiin maatöitä ja syys-lokakuulta lopputöiden rinnalla hakattiin metsässä tervaspuut seuraavana talvena ajettavaksi. Marraskuu meni polttopuiden hakkaamisessa ja joulukuussa ne ajettiin kotiin sekä vietettiin ”juhula” (joulua yksin kutsuttiin juhlaksi)” . Karttunen on käyttänyt tiedon keruuseen paljon haastatteluja ja entisaikojen kotiseututietojen kerääjien muistiinpanoja (Juho Raisio), joten hän on kyennyt muutenkin elävästi ja luotettavasti kuvaamaan kirjassaan esipolvien elämäntapaa. Työvaiheet rytmittyivät sopivasti maatalon muuhun toimintaan. Lisäksi työt suoritettiin enimmäkseen talojen omin- tai talkoovoimin. Lehmien laiduntaminen edellä mainulla metsittyneellä niityllä on siis myös napanuora esipolvien talouteen ja työhön. Peltoalat olivat vielä Jooseppi Viinikan aikoihin 1700-luvun alkupolella ja paljon myöhemmiinkin varsin pieniä. Erilaiset niityt olivat siten karjan pääasiallinen ravinnonlähde. Pellot tarvittiin jalostuneempaan käyttöön, leipäviljan tuottamiseen. Itse työteko mutta erityisesti ruokatalous, ruuan hankinta ja huoli ravinnosta rytmitti voimakkaasti koko perheen ja kylien arkea.

Ilomantsin kuulumisia:  ”Pientiloilla on oltu tiukoilla, vaikka elanto on omistusmaasta lähtenytkin eikä  mitään orjuutta ole eletty. Vapaa-ajasta ei tiedetty mitään. Eikä onnesta. Tai onneksi on riittänyt juuri se, että pysyttiin hengissä.  Ympäristön niittyjen ja rantojen hyödyntämistä karjalle on täällä Itä.Suomessa jatkunut Etelä-Pohjanmaata pidempään. Vielä sodan jälkeen täällä on ollut karjan vapaata laiduntamista ja kaikki saatavissa oleva heinä tms. on kerätty, kun pellot (Ilomantsi, kivisiä maita) on käytetty viljankasvatukseen.  Karja on kulkenut vapaasti metsissä ja siksipä metsät hyvin lannoittuivat ja vielä nytkin kasvavat kaikenlaista aluskavillisuutta.  Myös hevoset ovat laumoina kulkeneet metsissä.  Metsätyöt ja -savotat ovat täällä antaneet miehille ansiomahdollisuuksia.  Naiset ovat sitten hoitaneet tilan lisäksi lapset ja muun talouden. Isä oli savottakämpillä ja kävi parin viikon välein kotona.  Sankareita ovat” (Eira Maksimainen)

Maata lisää ja paremmaksi

Yllättävän paljon lapsuuteni kokemuksia 1940-50 luvuilta itse asiassa liittyy menneiden sukupolvien työhön ja toimeentuloon. Yksi sellainen merkittävä on järvien vesien laskeminen perkaamalla tai muuten säännöstelemällä vesien virtauksia. Niinpä Iso-Allasjärven ja Vähä- Allasjärven vedenkorkeudet laskettiin vaihettain vielä 1900-luvulla 1-1.5 metriä alemmaksi lisämaan toivossa tai/ja hallanarkojen kytöpeltojen poistamiseksi. Tilamme itäpuolisen nevan raivaaminen kytöpelloksi ei olisi onnistunut ilman kydön läpi toteutettua laskuojaa,  mikä johti vesiä toisen nevan läpi Allasjärveen. Veden lasku oli alkanut jo 1850-luvulla (Kytösavut VII, M.O.Karttunen). Kerrotaan suunnittelun alkaneen jo 1700-luvun puolella.  Muistan Allasjärven hiekkarannan, lapsuuteni ”uimaopetusfoorumin”, mistä nykyään ei ole kuin pensastuneet metsiköt jäljellä. Noilla muistojen selillä Toivo Kuulakin veneili miehuutensa parhaina päivinä veljensä kanssa Vehkajokea järven selälle, kun joen vesi oli korkeammalla.  Mutta Uusi-Karjalan ”torpalle” tuo vesilasku oli ainakin pieni helpotus, kun saimme, minä mukaan lukien, kesäisin niittää Vähä-Allasjärven letoilta kahdelle lehmälle kortetta ja muuta heinää. Siinä kului viikon verran lapsuuteni aikaa niittäessä ja kantaessa kuivaneet kuupanot takkavitalla läheiseen latoon, mistä ne sitten talven tullen roudettiin lehmien tarpeisiin. Myös vesijättömaalle on kasvanut koivikkoja, joista äitimme kanssa kävimme kaatamassa nuoria koivupuita latoen lehtikirppuja haasioon tarjoten niitä talvella muutamien Uusi-Karjalan lampaiden ravinnoksi. Työ kesäkuumilla oli lapselle sääskistä ja tuskallisen hiostavaa puuhaa. Juridisesti edellä mainitut vesijättömaat eivat kuuluneet varsinaisesti tilaan, mutta niihin oli jonkinmoinen ”kiertävä” käyttöoikeus, mikä juontaa alkunsa juuri järvien laskun hyötyjen jakamisesta tasapuolisesti.  Aivan varmasti järvien rannat kuten muutkin niityt ovat olleet samaan tapaan myös esipolvien nautinnan kohteena. Eläimille hankittiin ravintoa kaikista mahdollisista maapaikoista. Pellot tarvittiin leipäviljan tuottamiseen. Paitsi,että tuo kuivatustoimi on ollut monien isäntien ”unelmaa”, on se aiheuttanut suuria muutoksia ympäristössä.

Tämä teema on päässyt myös paikallisten historiankirjoittajien sivustoille: ”Alavudenjärven länsipuolisella alueella oli entisaikoina komeita järviä: Iso- ja Pieni-Edesjärvi sekä Kuivasjärvi, jotka olivat vesiyhteydessä toisiinsa.  Kuivatustyöt ovat suuresti muuttaneet näiden järvien kokoa ja ulkonäköä, joten muutaman sadan vuoden takaisista kulkumahdollisuuksista ei luonnossa voi saada täyttä kuvaa.  Niinpä nykyistä huomattavasti laajemmat Edesjärvet olivat Kuivasjärven lähdevesiä, mutta  Edesjärvestä Alavudenjärveen johtavan luoman syventäminen on laskenut Edesjärven pintaa niin paljon, että yhteys Kuivasjärveen on katkennut.  Viimeksi mainittu puolestaan lähettää Kuivasjoen kautta liiat vedet Alavudenjärven pohjoispuolelle Lapuanjokeen”, kun Kuivasjokeakin on perattu (Eero Kojonen, Alavuden Historia, 1993, Alavuden Kirja).

Erityisen aktiivista perkaustoimina oli vuosien 1929-33 laman aikoihin, kun hätäaputöitä yritettiin keksiä elämän ylläpitimiksi. Koskia madallettiin hevos- ja miesvoimin todella minimipalkalla, jotta perheet saivat edes jotain suuhunpantavaa. Yhdysvalloissa oltiin tuohon aikaan ”viisaita”, kun vuonna 1929 lopetettiin vapaa maahanmuutto.  Tosin lama koetteli silloin myös tätä suurvaltaa mielin määrin. Pohjanmaalla toinen talvinen hätäapu tuli maanparannustöistä, mikä käsitti savenajoa menneiden sukupolvien tulella köyhdyttämille kytöpelloille.

Valtionapua kyllä myönnettiin, mutta se tuli käyttöön viiveellä. Alla olevassa kuvassa helpotetaan Allasjärvestä, Jääskänjärvestä ja Saarijärvestä virtaavien vesien kulkua Lapuanjokeen Ahvenjoen perkauksilla. Samalla rakennettiin useita siltoja. Vaikka tämä työ on ollut käynnissä  vasta 1932-34 koituihan siitä ratkaiseva apu monille seudun perheille.           Alimmaisesta kuvasta nähdään kivimurikoiden pilkkomistyötä ilmeisesti tarkoituksella työstää ne paremmin sopiviksi siltarakenteeseen ja toki ne halkaisujen jälkeen olivat paremmin miesvoimin siirreltävissä. Kuvassa Väinö Tusa  (1900-1960) toimii lekamiehenä ja pölkyllä istuvan Teemu Luhtasalon (1910-1996) vastuulla on poran ohjaaminen. (kuvan om. Teemunpoika Helge Luhtasalo). Silta näyttää tässä vaiheessa jo melkein valmiilta.

Mutta annetaan näistä töistä Eljas Joensuun kertoa enemmän. Hänhän seurasi poikasena työn edistymistä omin silmin.

”Tämä perkaustyömaa käynnistyi Ahvenjokisuun patoamistyömaana. Jääskänjärven vedenjuoksu täytyi saada pysähtymään aina viikon ajaksi. Tämä patotyö aloitettiin jo varhain kesällä; tämä oli varsin suuri työmaa, kävimme Heikin kanssa aika usein katselemassa kun tätä patoa tehtiin, ja ihmettelimme , että miksi se täytyi olla niin valtavan luja, mutta olihan Jääskänjärvessä paljon vettä viikon loppupuolella, silloin kun itse perkaustyö pääsee alkamaan. Tälle työmaalle äiti toi kahvia iltapäivällä, hänkin sai vähän ansaita rahaa, tähän oli meiltä matkaa pari-kolmesataa metriä” 

”Perkaustyö aloitettiin loka-marraskuulla, tähän ohjattiin miehiä Peräseinäjoelta ja Nurmosta. Tämä oli kova, likainen ja märkä työmaa, vaikka pato saatiin lähes pitäväksi niin joen varren laskuojista virtasi vettä.  Joki oli aikaisemmin punnittu ja vaakitettu, kaikki viitoituskepit laitettu pystyyn. Samoin olivat viiden metrin paloihin jaetut joenosat kuutioitu, että paljonko kullakin joenpalalla oli poisvietävää maa ja kiviainesta. Oli myös pikiä paloja aivan uudesta tehtävää jokea. Perkaustyössä jokaisella työporukalla oli tarpeellinen määrä pukkeja, vahvoista kahdesta lankusta yhteenkoplattuja kärräyslankkuja, että kottikärryllä vietävä maa saatiin joen töyrälle. Ainoat työkalut olivat lapio, rautakanki, hakku ja kottikärryt. Pienetkin kivet, joita ei miesvoimin jaksanut punkata kottikärryyn, kaikkiin lyötiin miesvoimin kiviporalla reiät ja ammuttiin hajalle. Näitä kiviporausporukoita oli aika paljon. Jokityömaalla oli siirrettävä pajarakennus, jossa seppänä oli Huutoniemen (Nikkarin) Urho, spesialisti kiviporien teroittamisessa, varsinkin sen poran karkaisu oli niin vaativaa puuhaa. Pari juoksupoikaa veivät teroitetut porat työmaalle ja toi tylsät pajalle. Sepällä oli vielä apulainen lietsomassa. Väliaikaisten ja pysyvien siltojen rakentamisessa käytettiin hyväksi louhittuja kiviä ladottuina ne kiviarkuiksi.(Eljas Joensuu, Kotiranta muistoissain, 1996/99, kust. Raimo Joensuu)

Eljas Joensuun muistelmien mukaan ”tavallisen joenkaivajan ansiopuoli jäi aika heikoksi, monta markkaa alle kahdenkympin vaikka se oli kovaa urakkatyötä, vain poisviedyistä kuutioista maksettiin; se oli aina selkänahasta kiinni”

Oheinen kuva Allasjoesta Jääskänjärven (ent.Ahvenjärvi) lähialueelta osoittaa, että joki on elossa vielä 2012 vaikkakin monien hyödyllisiksi koettujen raivaus- ym.operaatioiden muistojen seurauksena alentuneena. Joka tapauksessa tätä uomaa pitkin uitettiin ennen tukkeja Allasjärven eteläpuoliselta Vehkajoelta kohti Kouran Sahaa (kuva Nikolai Kekkonen).

Luotettavan perimätiedon mukaan vielä 193-luvulla tukkeja uitettiin Vehkajärveltä saakka Vehkajokea pitkin Allasjärveen (muistelot mm.;Kauko Runnakko). Uitossa käytettiin paikallista työvoimaa jopa alle 15-vuotiaita poikia. Tukit menivät joko Heikkilänkosken sahan tarpeisiin tai Kouran sahalle tai sitten ne jäivät Allasjärven sahan tarpeisiin. Heikkilänkosken uittorännin purku liittyy siihen, että tukkeja alettiin kuljettamaan pitäjän etelän metsistä kuorma-autoilla, mutta silloinkin ainakin aluksi ne kipattiin jokeen Heikkilänkosken alapuolelle ja uitettiin siitä eteenpäin Kouraan.(muistelut Johannes Äijälä, Antti Ala-Mursula, Johanneksen pojan Martti Äijälän välittämänä 12/2017) 

Kulkihan ne tukit siiis perille Kouran sahalle ja laatutavaraa näyttää olevankin. Henkilöt eivät ole uittajia eikä sahatyöläisiäkään. Ovatpahan tulleet konttorista kunnioittamaan valokuvaajan vierailua sahalla.

Radan varrelta

Oheinen veturi,  Risto-niminen on rakennettu Tampereen Lokomolla noin 1955. Se seisoo kunnostettuna Toijalan ABC:n pihassa. Suomen tuolloinen metalliteollisuus oli kunnossaan Neuvostoliitolle toimitettujen sotakorvaustuotteiden jäljiltä. Jälleenrakentajasukupolvi uurasti verstaissa ja pajoilla nälkäpalkalla jatkaen näin maamme itsenäisyysponnisteluja tulevan hyvinvointivaltion luomiseksi.(kuva Keijo Lambacka, tiedot Juhani Kohtamäki)

Tähän ”esipuheeseen” on liitettävä monella tapaa Töysän, Kuortaneen ja Alavuden arkeen vaikuttanut Tampere- Seinäjoki rautatie. ”Yhtä sun toista ovat kiskot nähneet.  Rataa rakennettaessa siitä kulkivat ensin hiekka- ja työjunat.  Tätä ihmettä käytiin tietysti katsomassa.  Junat kulkivat aluksi hitaasti, mutta sekin on ollut vaikuttavaa.  Kerran yksi Kaisa ja Matti lähtivät kummaa katsomaan oikein radan vierestä.  Yht`äkkiä oli juna tullut mutkan takaa voimallisesti puhkuen.  Kaisa oli säikähtänyt todella kovasti. Kuulemma ”jalat” pystyssä ja vaatteet korvissa lensi vesiojaan”.  Jokainen asema, seisake ja ratakilometri on ollut merkityksellinen.  Ne ovat pumpanneet elämää ja vaurautta ympäristöönsä.  Esimerkiksi Kaatialan louhoksen ja turvetyömaiden lastaus tapahtui Niinimaan asemalla.  Pynttärin turvetyömaa sai jossain vaiheessa kohdalleen rataa oman lastauspaikan (Vetämäjärven seisake, 4,2 km Niinimaasta Alavuden aseman suuntaan,toiminnassa 1932-1984) (Eira Maksimainen,os. Vaheri) Turvetyömaa ei toki ollut vain jotain alkeellista lapiointia, vaikka sitäkin tarvittiin. Konevoimaa käytettiin, koska varsin syvältä maa-ainesta nostettiin. Ylhäällä kostea turve jauhautui mössöksi, mikä palikoitui eri laitteessa noin metrin palletteiksi, jotka eri työporukka, ”lautapojat” latoivat lautojen päälle kuivumaan. Kuvasta nähdään, että nimitys ei täysin kuvannut oikeasti ryhmän koostumusta, koska tämän työn parissa ahkeroivat turvetyömaan naisetkin. Turvetyömailta saadut kesäansiot ovat olleet tarpeen monessa kodissa.  Vaheristakin on lähdetty turpeen nostoon ”rapanevalle” monena kesänä.  Liisa-tyttö ja naapurinsa Aune lähtivät jo kolmelta ”pinkoolle” ehtiäkseen töihin myös kotipellolle.  Turvetyömaalla tavattiin myös muita ja siellä syntyi jo ennen sotia monta avioparia.  ”Kaselta on katsottava neito, nokipölkyn nostannasta”, tiesi vanha kansa.  Työmaalta löysi myös oma isäni ja siskonsa omat elämänkumppaninsa.  Ajattelen lämmöllä tuota rautatietä, rapanevaa ja Niinimaan asemaa… Kuortanelaisten asioimismatkat Seinäjoelle oli jouduttu aikaisemmin tekemään vaivalloisesti Lapuan kautta.  Rautatie helpotti paljon. Tosin aina on myös haitallisia vaikutuksia.  Niinpä joidenkin ”nevalta” tai ”kalliolta” palanneiden palkkapussia verotti Niinimaalle rautateitse välitetyt perjantaipullot.  Kotiin saatettiin tulla tyhjin käsin ja ”pultut saves”. Isäni veli haavoittui sodassa ja kotiutettiin.  Niinimaalla valmistauduttiin pitämään erään Klausin ja Martan häitä. Setä oli hyvänä tanssijana lupautunut tuuraamaan sulhasta häävalssissa.  Sitten kävikin niin, että tämä setäni vähän nautittuaan lähti kävelemään rataa pitkin ja jäi junan alle.  Tanssit jäi tanssimatta. Raskasta äidilleen ja varmaan koko kylälle,- ja varottava esimerkki tietenkin. Sota-aikana kulki ylimääräisiäkin junia, joten radalla kulkiessaan sai olla tarkkana.  Kerran kaksi vetämäjärveläistyttöä lähti kävelemään rataa pitkin Vetämäjärveltä Niinimaalle. Ollessaan Mökkeryksen mäen kohdalla tytöt huomasivat junan tulevan Niinimaan suunnalta. Toinen tytöistä sattui vilkaisemaan taakseen ja kauhukseen huomasi sielläkin junan ja vieläpä kovaa vauhtia tulemassa kohti. Onneksi Niinimaan suunnasta vastamäkeen tuleva juna ei päässyt kovaan vauhtiin ja junat pysähtyivät noin 20 metrin päähän toisistaan.  Olisiko tytöt havaittu ensin ja junat vasta sen jälkeen havainneet toisensa? Joka tapauksessa pahemminkin siinä olisi voinut käydä.  Etelästä tulleessa junassa oli ns. härkävaunuja, jotka olivat täynnä karjaa ja ihmisiä,-evakkomatkalaisia.” (Eira Maksimainen) Tarinassa esiin tullut ”rapaneva” oli todella tärkeä kesäinen ansaintapaikka.

Uusi-Karjalan sisaruksistani Terttu ja Jussi kävivät lapsina hankkimassa sieltä markkoja perheelle, vaikka matkaa kertyi oikotietäkin noín 15 km. Minäkin muistelen pirtissä käydyn keskustelun, voiko lapset päästä mukaan rapanevatyöhön.  Niin sitten on täytynyt tapahtua, koskapa Jussi-veljeni kertoili siitä käydessäni Montrealissa hänen luonaan vuonna 2004. Alavuden seutu näki rautatien ihmeen lisäksi 1800-luvun loppupuolella vieläkin merkittävämmän muutoksen, tervatalouden ”alasajon”.  Mutta sitä ennen rautatie sai palvella tervatuotantoa lyhyen ajan mutta sitäkin näkyvämmin.  Radanvarren katselijat saattoivat nähdä Alavuden asemalla lastattavan pitkiin juniin alavutelaisten ja kuortanelaisten tuottamia tervatynnyreitä.  Ja mahtava oli se näky, kun ylipitkät junat lähtivät puuskuttamaan täyteen lastattuina kohti Seinäjokea, johon siellä vielä liitettiin ylimääräisiä tervavaunuja, joita veti jopa kolme veturia. Ja matkan jatkuessa satamiin, saattoi lakeuden väki havaita monen vuosisadan ajan tunnetun rahakkaan tuotteeen matkaavan tehokkaasti uudella menetelmällä. Tämä oli kuitenkin lopun alkua, koska laivanrakentajat teräkseen innostuneina hylkäsivät vähitellen hyvän eristystuotteen.

Rapakon taakse

Tervatalous oli niin merkittävä taloudellinen tekijä ja työllistäjä, että sen hiipuminen on täytynyt vaikuttaa voimakkaasti Amerikkaan muuton lisääntymiseen. Talojen jakaminen isoille sisarusjoukoille ei myöskään ollut järkevää, kun seudun talojen pinta-alat olivat kuitenkin kooltaan esimerkiksi kartanoiden puuttuessa suhteellisen pieniä. Maatalouden koneellistumisella on täytynyt olla myös merkityksensä työvoiman tarpeen supistumiseen. On myös esitetty, että pelko joutua tsaarin armeijaan aktivoi monia sortokaudella merten taakse.

Tervatalouden hiipuminen kohdistui työntävänä voimana painokkaammin eteläiseen pohjanmaahan. Keski-Pohjanmaalla oli tullut laivanrakennus korvaamaan hiipuvaa taloutta. Myös laivanrakennukseen liittyvä ammattitaito ulotti sieltä vaikutuksensa kauas maakunnan ulkopuolelle, mutta eteläisen pohjanmaan lapsirikkaiden talojen nuorille vakiintui rapakon takainen toivenäkymä ja vallitseva unelma parhaan tulevaisuusvaihtoehdon, merkittävän vetovoimatekijän.

Tämä Alavuden asema oli monelle rapakon taakse matkaajan ensimmäinen etappi. Hyvän onnen toivotus vuodelle 1906 kertoo, että yhteys kotimaahan ja synnyinseudulle oli pysyvästi läsnä.

Tosin kyllä muuttajien joukkoon liittyi runsaasti naisiakin, mihin osaltaan saattoi vaikuttaa sitten supistukset avioliittomarkkinoilla. Pääsyynä on kuitenkin pidettävä molemmissa ryhmissä supistunutta työtarjontaa ja toki kaipuuta nähdä maailmaa sekä kokea samalla romanttisia unelmia rikastumisesta. Kuitenkin on selvää, että eteläisen Pohjanmaan taloudellinen menestys on iskostanut mieliin käsityksen tavoiteltavasta elintasosta, mikä sitten on laukaissut lopullisen muuttopäätöksen. Se kolmannes, joka palasi Amerikasta takaisin, teki sen lähinnä paikatakseen menetettyjä taloudellisia asemia; esiintyi tilojen ”uusjakoa” ja tai rakennusten kohentamista.

(Oheinen Frank Eldin nappaama kuva jostakin USA:n museon aineistosta)

Yllä oleva kuva ilmentää osuvasti suomalaisten siirtolaisten sijoittumista uusille asuinsijoilleen eli sitä, mikä oli etusijalla. Jos lyhyesti asian kuvaa, niin voidaan sanoa ”suoja ja sauna”. Mutta tärkeää on myös tuo puu-/hirsirakentamisen perinteen siirto uudelle mantereelle. Frank Eldin esivanhemmat olivat alavutelaisia (sieltä Härkösen markilta), joten tuo puuha on tämänkin lukijoille tuttua tutumpaa.

Niinpä silloisen Karjalan neljä veljestä lähti Amerikkaan, Pike-joelle asettuen, paremman toimeentulon toivossa (Siirtokansan Kalenteri)   Tervatalous oli merkityksellinen kokovuotisena

työllistäjänä. Monet työvaiheet voitiin suorittaa siis limitettyinä talojen muiden töiden kanssa.  Kun Alavuden väestö lisääntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla yli kaksinkertaiseksi ei vastaava tilojen suhteellinen lisäys tietenkään ollut riittävä. Eikä vähitellen viriävä sahaukseen liittyvä metsätalous kyennyt korvaamaan menetettyjä työpaikkoja eikä tuomaan rahaa kasvaviin tarpeisiin

Metsätaloutta laajemmin

Sahausyrityksiä perustettiin vuosisadan  loppupuolelta  lähtien  liikenneyhteyksien parannettua. Etenkin rautatien merkitys on huomatavin. Jo vuonna  1875 Suomessa oli 200 sahalaitosta, joista noin kolmannes toimi höyryvoimalla. Myös sukumme piirissä ilmeni tätä yrittäjyyttä. Nimittäin Väinö Viinikka (1894-1958) monitoimisena kuortanelaisena  yrittäjänä käynnisti isänsä kanssa tätä toimintaa.  Kuvan saha Lentilän Sarvikkaan koskiympäristössä (Palomäen koski)   ei tiettävästi kyennyt pysymään kannattavana yli 1930-luvun laman kurimuksen. Väinöllä oli samassa ympäristössä konepaja ja toki hän piti myös autokoulua. Olihan autoilu tullut arvoon arvaamattomaaan aivan kuin tietokeet seuraavassa vuosisatojen vaiheessa. Kosken hyödyntäminen oli toki aloitettu jo aivan vuosisadan vaihteessa Väinö Viinikan isän Erkin ja Juha Ojalan toimesta (ns. Ylämylly)-

Sarvikkaankoskelle perustettu sahayritys jäi selvästi Kuortaneenjärven Länsirannan höyrysahan ”varjoon”. Tämä yritys, jonka perustajina olivat pitäjän isännät, sinnitteli ajoittain koko maakunnan suurimpien joukossa 40 vuoden ajan 1950-luvulle asti antaen työmahdollisuuksia runsain mitoin alueen lähinnä miesväestölle.  Sahayrityksen värikäs -historia on tallennettu mielenkiintoisesti Länsirantalaaset ry:n kustantamassa ja Paula Hämäläisen toimittamassa kyläkirjassa ”Pihasta pihaan”. Siinä valotetaan muutenkin seikkaperäisesti 1900-luvun alun pitäjän yrittäjyyttä sivuuttamatta tuon ajan elinkeinopoliittisia ”sudenkuoppia” ja niihin liittyviä elämänkohtaloita. Jälleenrakentamisen aikana sahalla oli 38 vakinaista työntekijää ja koko työllistävä vaikutus oli  150 henkilöä, kun mukaan luetaan metsien hakkuu- ja ajomiehet. Sahan ammattinimikkeistä mainittakoon tukkien lajittelijat (3-4), sahaajat raamissa (3), kanttari ja perämies, kantinjarrun ja merkkari (naisia), sirkkelimies eli kanppari, rimojen vastaanottajat (2), sahatavaran vastaanottajat (2), kaarnan poistaja eli ”orava” (nuori poika), taaplari (2), koneenkäyttäjä, rasvari, sahanasentaja eli tälläri, sahan alustan siivooja eli ”putumummo”, sahajauhokasalla yksi ja rimapinolla kaksi henkilöä. Konttorissa työskentelivät työnjohtaja, kirjanpitäjä ja sahanhoitaja eli isännöitsijä sekä siivooja. Lisäksi metsän ostopuolella oli kaksi-kolme henkilöä.

Kuvassa (ensimmäinen kuva) viisikymmentä Länsirannan sahan työntekijää purukasaan ryhmittyneinä  1920-luvun lopulla. Monet siis hankkivat leivänjatketta omalta sahalta. Ehkä paikkakuntalaiset tunnistavat tästä vanhempansa, joille yrityksellä oli suuri merkitys.(klikkaa kuvaa ja suurenna).

Toki kotikylässäni toimi isäntien 1927 perustama Allasjärven saha, minkä merkitys kylälle oli 1930-luvulla ja sotien jälkeen merkittävä (kaksi alinta kuvaa 1930-luvulta).  Isännöitsijöinä toimivat 1929-43 sukuun kuuluvat Kustaa Sepponen (1894-1947) ja hänen veljensä Walfrid (1897-1973) 1943 lukien. Ala oli kuitenkin varsin suhdanneherkkä, joten merkittäviä heilahteluja tämäkin sahayritys sai kokea. Ennen  tervatalouden aikana sotaan (esim. Amerikan sisällissota) varustautuminen lisäsi tervan kysyntää hintojen samalla kohotessa. Sahatavaran kohdalla sotien jälkeisen jälleenrakentamisen vaikutus oli samansuuntainen (esim.  Korean sota).

Oheisessa kuvassa sahanisännöitsijä Walfrid Sepponen johtamansa Allasjärven sahan ”konehuoneen” savupiipun katveessa ja perheen seurassa. Vasemmalta tytär Helena Sepponen, Kuoppa (1927-,toimi sahan monitoimisena sihteeri-kirjanpitäjänä), Lempi-sisaren tytär Eeva Valkama os.Seponen, vaimo Sanni Sepponen, os.Pynttäri (1891-1978)

  Kuvasta  tunnistetut: 3) Eino Uitto, 7) Heikki Salmela, 8) Juho Kaarnais, 12) Juho Uitto, 13) Matti Perälä, 15) Heikki Siltala, 17) Erkki Lahti, 20) Erkki Hietamäki Allasjärven sahan konttori-asuinrakennus näkyy lastauslaiturin alta. Nämä kaksi kuvaa ovat eri ajankohdista. Näin ollen voidaan päätellä, että työvoiman vaihtuvuus on merkittävä. Ilmiö selittyy suurelta osin sillä, että kylien tiloilta hakeutuivat töihin ne, joille muut kotitilan työt antoivat siihen mahdollisuuden. Toisaalta muualta liikkunut työvoima on merkittävää etenkin  1930-luvun alkupuolella laman vielä vaikuttaneen hakeutumiseen. Näin ollen varsin monet ovat jääneet tunnistamatta, vaikka sitä on tehty tarmokkaasti käyttäen hyväksi vanhemman polven edustajien tuntemuksia. Esimerkiksi sahalla työskennelleen Heikki Aution, Koskimäen (1914-1996) poika Juhani Koskimäki (1941-) on uurastanut pitkään sahan perinnetietojen hankinnassa. Sahan noin 30-vuotinen toiminta vaikutti merkittävästi kylän kehitykseen ja toimeliaisuuteen, myös uuden pysyvän asutuksen muodostumiseen. Tosin 2000-luvulle tultaessa tästä oli jäljellä  lähinnä vain joitakin jäänteitä, mutta sitäkin enemmän apeuden sävyttämää kunnioitusta menneiden sukupolvien yritteliäisyyttä ja työntekoa kohtaan. Kuvasta tunnistetut: 1) Juho Kotilainen lapsena, 2) Heikki Koskimäen (Autio) sylissä, 3) Onni Jokela, 5) Felix Patala, 6) Arvi Koivumäki, 7) Albinus Kalliosalo, 8) Heikki Jokela, 11) Niilo Latvala, 13) Erkki Lahti, 21 Toivo Perälä, 22) Juho Pyssysalo, 26) Laina Kotilainen lapsena, myöh. Samppola, 27) Tyyne Kotilainen, 28) Hedvig Perämäki, 30) Salomon Perälä, 33) Justus Korpi

Alavuden historialliseen aluetalouteen tulee ehdottomasti liittää kaksi seuraavaa kuvaa. Ensin ohessa Oy Svanljungin Tehtaiden Alavuden sahan aluekuva. Siinä toimivat ensin Swan & Co:n, sitten Alavuden Puutavara Oy:n teollisuuslaitokset. Oy Svanljungin Tehtaat on näiden yhtiöiden aloittaman työn suoranainen jatkaja (Alavuden Historia l). Tämä jatko oli yrityksen varsinaisen vakaan kehityksen aikaa, kun taloudellisiksi takuumiehiksi tulivat apteekkari Gustaf Eliel Roos ja merikapteeni Daniel Roos, joka tuli uuden yhtiö toimitusjohtajaksi.

Kun otetaan esille toinen kuva, voidaan kehityksestä löytää lisää mielenkiintoisia piirteitä:

Tuohon aikaan yrityksen johtaja pyrki ”isällisesti” huolehtimaan työläistensä hyvinvoinnista. Niinpä Daniel Roos oli myötävaikuttamassa Alavuden ensimmäisen työväenyhdistyksen perustamiseksi (lähinnä wrightiläisssä hengessä). Työväelle kun oli keksittävä muutakin puuhaa kuin ne tavalliset harrastukset, jotka eivät aina olleet terveellisiä perheonnen säilymisestä puhumattakaan. Pelkkä yhdistyksen perustaminen ei riittänyt, saha lahjoitti rakentamiseen tarvittavan puutavaran ja tontin (Heikki Saari; ”Jacke”, Jacob Södermanin elämä). Yhdistyksen perustamista oli vaatimassa myös Jacobin äidinäiti Maria Roos, os. Brink, joka oli tuskastunut, kun joutui viikonloppuisin hoitamaan loukkaantuneita työmiehiä, jotka tappelivat viikonloppuisin humalapäissään.

Edellä kirjaviitteestä voi jo aavistaa, mikä oli tässä se kolmas mielenkiintoinen piirre. Sahayrityksen toimitusjohtaja Daniel Roos oli Jacob Södermanin äidin isä. Niinpä  ”Jacken” äiti Kezia Söderman, os. Roos on syntynyt Alavudella 1903. Hänestä tuli filosofian maisteri 1920-luvun lopulla ja tavanomaisesti sitten opettajattaren ammatti. Hänen miehensä  John Södermanin menehdyttyä Josefina Thorde´-laivan kapteenina saksalaisten pommituksen seurauksena keväällä 1941 Jacobin äiti kasvatti poikansa yksinhuoltajana (em. teos). Jacob Södermanin (1938-, ) kunniakas urakehitys on tunnettua, mutta em. Heikki Saaren teos antaa lukijalle mielenkiintoisia lisätietoja ja syventää niiden moninaisten vaiheiden ymmärtämistä, myös siitä, mitä merkitsee tarmokas ja peräänantamaton työote asioiden edistämisessä.

Tämä yritystapaus osoittaa tärkeän tuon ajan aluetalouden lainalaisuuden. Yrityksen idut saattoivat syntyä hyvinkin paikallisesti, mutta voimakkaampi kehitys edellytti laajemman, jopa kansainvälisen tietämyksen ja kokemusten hyväksikäyttöä. Tässä tapauksessa maaseutumaisen Alavuden verkostoituminen Vaasan suuntaan ja jopa kansainvälisen tietämyksen saaminen käyttöön antoi tarvittavaa elinvoimaa yrittäjyyden elinvoimaisuuden ylläpitoon. Verkostoitumisen avulla siirtyivät paitsi yritysideat niin myös kotitalouksien arkielämään sisältyvät aineelliset uutuudet, joista on ollut myös Alavuden seudulla nähtävissä lukuisia ilmentymiä.

Kehityksen eräänlainan kohtaaminen 1900-luvun alkuun tultaessa ilmenee esimerkkinä oheisessa kuvassa Ilmajoelta Seinäjoki-Vaasan radan varrelta. Paikalliseen tarpeeseen perustettu maataloustuotteiden välitykseen perustettu yritys toimi kuljetuksen osalta sen ajan ehdoilla; rautatien läheisyys vaikutti sijoittumiseen, autokuljetuksen pioneeriaika oli esillä mutta perinteinen kuljetusmuoto, hevosvetoiset kärryt olivat vielä pääasiallinen kyläteillä nähtävät viljasäkkejä ja ihmisiä siirtelevät vehkeet.

Takaisin kotikylään

Yllä kuva Taipaleenkylän koulun alueelta Sikosaareen erkanevan tien risteyksestä. Kouluni katto näkyy oikealla ja vasemmalla Pakkalan Liikenteen ”syntysija”. Puuston välistä pilkistää Allasjoen nykyinen uoma, joka siis ennen oli tuota moninkertaisesti runsasvetisempi, jotta sitä pitkin voitiin tukit uittaa Kouraan saakka, ensin Allasjokea pitkin Jääskänjärveen, siitä lautoin Ahvenjoen suulle ja edelleen Kouran Sahalle. (Kuva: Aarno Isomäki, Ähtäri). Kuvan oikeassa alareunassa, tien varrella oli se paikka, jossa Juho Nisulan pilketehdas sijaitsi ja samalla tontilla sijaitsi mökki, johon Sohvi Kekkonen sijoittui sodan jälkeen kolmen poikansa kanssa.

Järvet jokineen ovat siis vaikuttaneet  keskeisesti  metsien hyödyntämiseen ja sahaustoiminnan syntyyn. Niinpä ”vesistöketju” Vehkajoki-Allasjärvi-Allasjoki-Jääskänjärvi-Ahvenjoki muodostui merkittäväksi tekijäksi vuosisadan alkupuolen elinkeinotoiminnassa  synnyinkylässäni ja ympäristössä. Allasjärven Sahaa vielä paljon merkittävämpi yritys oli  Kouran Saha Nurmon puolella. Vaikka jokia oli perattu, ne palvelivat vielä 40-luvulla korkean veden aikana uittoväylinä aina Kouran sahalle asti.. Siihen toimintaan liittyy kiinteästi lapsuusvuoisieni muistot tukinuitosta ja tukkilautan )uomasta leikki- ja hippapaikasta Allasjärven pohjoispäässä ja  siis Allasjoen alku-uomassa. Myös Allasjärven Saha hyödynsi vesireittiä tukinkuljetukseen. Olihan Allasjärven ympäristön taloilla tarvetta myydä tukkejaan myös ”omalle sahalle”. Järven ylitys tapahtui samoin keinoin kuin Kouran Sahan kohdalla, joskin etenkin talvisin jäätiet auttoivat järven rannalla sijainneen sahan tukinhankintaa. Viimeisen toimintavuosikymmenen aikana yleistyi sitten autokuljetukset, kun lisäksi lautatavaraa toimitettiin Kaskisten sataman kautta ulkomaille. Muistan erityisesti Korean sodan (1952) aiheuttaman, tervetulleen menekin ja hintojen kohentumisen, mikä oli Taipaleenkylän asukkaiden kannalta kaivattua korkeasuhdannetta.

Mutta paljon sitä ennen oli tarvittu raavasten miesten kovaa työtä metsätyössä, tukiajossa ja uiton aloittamisessa kapealla Vehkajoella. seuaavaksi annan puheenvuoron poikavuosia Jääskänjärven rannoilla muistelleelle Eljas Joensuulle esimerkiksi, miten voidaan olettaa lauttojen kulkeneen myös Allasjärven noin neljän kilometrin matkan. Voi olla, että mukana on ollut samoja työporukoita molempien järvien ylityksissä.

Tukit koottiin joen suulla (tässä Vehkajoen) puomitukkien väliin, jotka oli sidottu närevitsoilla nauhaksi.  Eljas jatkaa; ”Lautta kiskottiin sellaisella paatilla, jota sanottiin ”kelupaatiksi”. siinä oli monta sataa metriä sinkkivarppia puomin ympärillä, jonka päässä oli pohja-ankkuri. Tätä ankkuria sitten vain vietiin toisella paatilla niin kauaksi siihen suuntaan, mihin haluttiin lautan lähtevän liikkeelle. Sitten vain sillä kelupaatilla vedettiin niin kauan, että varppi oli paatin kelalla. Tätä kelaa pyöritty aina neljä miestä. Työvaihetta toistettiin kunnes oltiin seuraavan joen suulla (tässä Allasjoki)” (Eljas Joensuu, Kotiranta muistoissani, 1996/99). Tässä vaiheessa tukkilautta sijaitsee paikassa ja ajassa, mikä on tekijänkin kokemana, kouluvuosien hippaleikit lautan tukkien päällä ja aikaisemmin lapsellinen yritys olla tukinuittaja Allasjoen jokisuusta lähtien raavasten miesten joukossa.

Jokea pitkin ja hevoskyydillä siirtyivät lähimetsien tukit myös Taipaleenkylän keskustan tuntumaan, Heikkilän kosken töyräälle. Siihen Juhonpoika Taipalus (1856-1920) ja Heikki Erkinpoika Heikkilä (1869-1934, ent. Asunmaa) perustivat turpiinimyllyn ja sahan 1880-luvulla. Paikalla oli troiminut vesiratasmylly jo 1870-luvulla.

Tässä kuvassa näkyy tyypillinen vesivoiman hyödyntämisen liittyvä joen hyötykäytön tekniikka (kuva 2017,Niilo Kekkonen). Ensimmäinen vesiratasmylly käynnistyi tähän jo vuonna 1870, mutta tiettävästi perimätiedon mukaan jonkinmoinen mylly oli paikassa jo sata vuotta aikaisemmin.

Sahan toiminta loppui vasta 1962, mutta mylly palveli lähiseudun maanviljelijöitä vielä sen jälkeenkin, mistä tilanteesta oheinen kuvakin on peräisin. Siinä Matti Taipaluksen Juho-pojan pojat Onni (1916-2013) vasemmalla ja Jussi (1929-1996) oikealla ovat valmiina ottamaan vastaan viljasäkkejä myllyn yläparvelle. Taustalla näkyy Heikki Heikkilän isännöimä talo, jossa isäntäparina oli 1900-luvulla hänen tyttärensä Fanny Ala-Mursula os.Heikkilä (1900-1982) ja Arvi Ala-Mursula (1901-1972).  Kylän koulun pitkäaikainen opettaja Kalle Väre on merkinnyt muistiin, että yhdessä naapurit runnasivat kovasti ajan ihmeeksi. Vain vesiratassahalla tuotettiin vuosittain 40-50 standardia puutavaraa vientiin. Sähkövalotkin ilmestyi sahalle ja naapureiden taloihin myllyltä johdettuina (mm. Heikkilän majataloon). Mylly ja Heikkilä olivat parin vuosikymmenen koko Taipaleenkylän ja sen ympäristön talouselämän sydän ja keskus. Miesten (perustajat) yhteisomistuksessa saha pysyi aina 1920-luvun alkuun, jolloin Heikkilä myi osuutensa Taipaluksen perikunnalle (Juho Nestor Taipalus (1884-1941). Vuonna 1921 sahalla oli huhtikuun alussa 8 työntekijää ja rahtisahauksen aikana työstettiin 3500 tukkia (kts. myös Alavuden Historia II, s.232).

Myllyn veljekset Onni ja Jussi olivat yritteliäitä miehiä. He aloittivat erikoistuneen vehnän jauhatuksen. Vaikka mylly on tänäkin päivänä Taipaleenkylän maamerkkinä, aika on tehnyt tehtävänsä tämänkin tuotannon suhteen. Isommat ovat ajaneet monessa mielessä niin tässäkin kilpailussa ohi ja edelle. Toimintakykyiset koneet saavat levätä.

Useat Alavuden läpi virtaavat joet, vaikka ovat suhteellisen pieniä, ovat edistäneet asutuksen syntyä. Olihan tilan perustamisen tärkeänä ehtona, että sillä oli myllyn käyttömahdollisuus. Niinpä vesivirtoja on käytetty jo varhain voimanlähteenä kuten oheinen kuva Hemmingin myllystä osoittaa. Kuva sopii tähän paikkaan myös kuvaamaan tukinuiton arkea.

Hemmingin mylly tarvitsi toimiakseen ammattitaitoisen myllärin. Tässä tehtävässä ahkeroi Kustaa Juhonpoika Myllykangas, ent. Hemminki (1885-1962). Kun 11-henkinen perhe asui kankaalla ja myllykin oli, niin Kustaa kysyi kuudelta pojaltaan; ”Muutetaanko sukunimeksi Myllykangas, kun noita Kustaa Hemminki-nimisiä on peräti kolme ja postikin menee minne sattuu”. Niin tapahtui, joten uudenniminen sukuhaara sai sattuvan niemen Kustaa-myllärin muistoksi. (kuvan om. Kustaan Mauno-pojan pojantytär Hanna Myllykangas, Onnela). Tosin Suomessa tuo ”Myllykangas”-sukunimi on ollut muuallakin hyvin suosittu, mutta niin hajaantunut laajalle, ettei sen takia enää sekaannusta postinkulussa syntyne.

Jo 1700-luvun alkuvuosikymmeninä koettiin Suomessa sahateollisuuden kukoistus, lähinnä ns.Vanha Suomessa eli itäisen maamme järvialueilla. Itä-Suomen sahoihin ostettiin puita myös muun Suomen puolelta. (Eino Puramo,historiallinen arkisto 1950).  Alan kehitys Pohjanmaalla oli siten myöhäisempää elinkeinokehitystä ilmeisesti senkin takia, että tervatalous jatkui hyvien liikenneolosuhteiden takia pidempään eli metsien puut tarvittiin tämän tuottoisan elinkeinon raaka-aineeksi jopa niin suuressa määrin, että puun haaskauksesta varoitettiin yhä useampien toimesta.

Kyllä niitä tukkeja kuitenkin löytyi kuitenkin Rantatöysän sahojen tarpeeseen, kun sahaustoiminta ja puunjalostus seudulla elpyi. Vesistöt toimivat edullisina kuljetusväylinä, jos metsänhakkuut sijoittuivat sopivasti jokien läheisyyteen.

.

Seudun suurin ja elinvoimaisin puutavaran jalostamiseen perustuva yritys on ollut Alavuden Puunjalostustehdas Oy, joka käynnistyi 1917 siten, että liikemies, sukuun kuuluva Svante Kurikka (1894-1984) osti Rantatöysässä sijainneen puusepäntyöpajan. Alkujuurillaan tehtaassa nikkaroitiin puisia leikkikaluja. Sahaustoiminta aloitettiin 1919. Tehdasta on laajennettu ja kehitetty nykyaikaiseksi puujalostustehtaaksi. Siihen liitettiin 1922 vanha Hemmingin, jo 1897 perustettu saha ja mylly.  Yhtiö tuotantoon kuuluu monipuoliset ikkuna-, ovi- ja myymäläkalustetuotteet. Myös naulalevykattotuolit ja taloelementit kuuluvat tuotevalikoimaan. Tehdas on alansa Suomen suurin ja työllistää noin 600 henkilöä, joten vaikutus seudun elinoloihin on ollut 1900-luvulla varsin keskeinen. Oheisessa kuvassa taaplattu Puujalostustehtaan sahatavara odottaa kuljetusta eteenpäin ja paljolti ulkomaille (kuvan om. Hannu Haveri).     Sahateollisuuden tuotteiden kuljetus helpottui rautatien ansiosta ikä  hevoskuljetuksia kaupunkeihin tässä eikä muutenkaan tarvittu entisessä määrin. Alavuden Puujalostustehtaasta ei tullut kuitenkaan merkittävää pelkän sahatavaran tuotantolaitosta. Vuonna 1968 yritys mainostaa itseään rakennuspuusepäntehtaaksi. Juuri tämä jalostusasteen kohottaminen on merkinnyt yrityksen selviämisestä vaikeidenkin suhdanteiden yli.

Alavuden Puujalostustehtaalla ideoitiin jatkuvasti uusia tuotantomuotoja, tässä kuvassa Frans Grönin pojat ovat miilunpolttopuuhissa. Tehtaalle palkattiin 1920-luvulla ammattitaitoinen miilunpolttaja Frans Grön jostain Porin seudulta. Hän oli tuolloin jo eläkeikäinen, joten riittävää taitoa oli kertynyt. 1960-luvulle tultaessa tämänkin tuotantomuodon oli sitten vuoro painua ”historian hämäryyteen”. (kuva esitelty sivustolla ”Alavus ennen ja tänään”, kts. myös Puujalostustehtaan historiikki).

Siihen, ettei seudun metsään perustuvan teollisuuden jalostusaste kuitenkaan kohonnut kuvattua pidemmälle, on olemassa moniakin perusteita. Yksi syy on tietenkin se, että tervanpoltto ja kasvava sahaustoiminta Etelä-Pohjanmaalla supistivat puuraaka-ainevarantoa suhteellisesti merkittävästi. Kun on nähtävissä, että paperi- ja sellutehtaat sijoittuivat joko lähelle Venäjän markkinoita kaakkois-Suomeen  hyvien raaka-ainevarantojen läheisyyteen tai ottaen huomioon raaka-aineen ja tuotteiden siirto-olosuhteet. Myös suurimmat vesistöt paransivat sijoittumisolosuhteita. Pohjois-Suomen teollistumisen keskeisenä vaikuttimena on pidettävä raaka-aineen saatavuutta, mikä on ilmennyt myös pitkään keväisin tukinuiton vilkkautena Kemijoella ja sen vaikutusalueella.

Rapakon taakse

Myös maanviljelyn muokkaus- ja korjuutekniikka (mm. kääntöaura, niittokone) kehittyivät vähemmän työpanosta vaativaksi, joten työvoiman tarve kaiken kaikkiaan oli vähenemässä. Myös Tampere-Vaasa rautatien rakennustyöt olivat 1883 ohitse.Jopa yli tuhannen työpaikan menetys on muodostanut melkoisen loven aluetaloudessa. Siirtolaisuus Yhdysvaltoihin oli tuon ajan näkyvin ilmiö. Kasvoihan USA:n väkiluku vastaavana aikana noin kolminkertaiseksi (v. 1850 = n. 23 milj., v.1910= n.92 milj.), mutta kuitenkin kuten ”Karjalan veljeksten” esimerkki todistaa, ilmainen maa Amerikassa raivaukseen ja tilanpitoon tottuneille suomalaisille siirtolaisille oli tuona aikana ylivoimainen houkutin sivuutettavaksi.  Kun viestejä kokemuksista rapakon takana tuli, koskivat ne säännöllisesti ilmaista maata jopa niin, ettei juttuja aina uskottukaan. Toki toive nopeasta rikastumisesta toimi myös tehokkaasti muuttojen yllykkeenä. Unelmat nopeasta rikastumisesta rapakon takana särkyivät monien kohdalla. Ne, jotka muuttivat vuosisadan alkuvuosikymmenien aikana törmäsivät viimeisään 30-luvun laman suunnattomiin vaikeuksiin, jos eivät vielä olleet ehtineet vakiinuttaa toimeentuloaan vakaammalle perustalle.  Monilla näyttää elinmahdollisuuksista taistelu kuluttaneen terveyttä ja elinvuosia kohtuuttomasti.  Ei tosin ollut helppoa niilläkään, jotka Suomessa muuttivat 1800-luvun lopulla voimistuneen teollistumisen tyyssijoille. Kaupungistuminen ja sen mukana tapahtunut rakennustoiminta sekä teollistuminen 1800-luvun loppupuolella kasvatti kaupunkilaistyöväestön osuuden 8 %:sta v 1870 21 %:iin vuonna 1910. Kun samanaikaisesti maalaistyöväestön osuus pieneni 40 %.sta vain 38 %:iin, niin jo nämä luvut osoittavat, että väestön tarve muuttaa sekä Amerikkaan että Suomen kaupunkeihin oli varsin merkittävä, kun vielä tiedämme, että maaseudun pienet tilukset eivät antaneet kasvaville perheille riittävää toimeentuloa.

Näille Amerikan maille myös Karjalan veljekset kohdistivat unelmansa ja työtarmonsa. Sitä esiraivaajien sukupolvia kunnioitetaan tällä patsaalla.

Voi sanoa, että tässäkin näkyy säilyneen kotomaan henki, nöyrä sitkeys pureutua luomaan elintilaa vieraallakin maalla säilyttäen kotoa perittyjä arvoja.

Tuohon aikaan esimerkiksi maalta Helsinkiin muuttaneiden asunto-olot olivat kurjat.  Pitkänsillan takana Hermannin slummeissa likavesi virtasi vedenottopaikkoihin lisäten väen altistumista sairauksiin. Lapsikuolleisuus oli suurta. Ahdas asuminen lisäsi tietenkin osaltaan tautien tartunta-alttiutta. Tilastojen mukaan vuonna 1898 70% työikäisistä helsinkiläisistä asui hellahuoneen asunnossa, johon oli ahtautunut monilapsinen perhe ja mukana saattoi olla vielä vuokralaisiakin. Jo ennen teollistumisen aikaa ja  Pitkänsillan takaísten slummien syntyä oli Helsingin länsipuolen niukat asuinolot osaltaan aiheuttamassa suuria yhteiskunnallisia ongelmia. Suomen kaupungistuminen oli toki voimistunut jo vuosisadan alusta lähtien kaupungeissa asuvien osuuden kaksinkertaistuessa 1880 mennessä (4 %:sta noin 9 %:iin), joten väestön oli siten totuteltava uusiin asumisoloihin.

Perheiden tyttäret suuntasivat muuttonsa, paitsi Amerikkaan kuten miehetkin, mutta myös kaupunkeihin, vuosisadan taitteen paikkeilla ensisijaisesti piikomaan. Oheinen Enni Mustosen (Kirsti Manninen) teos (Otava,2015) tosin kertoo IDA-tyttären vaiheista Helsingin herrasväen palveluksessa. Kuvauksen mukaan tämän tapaisiin työsuhteisiin kuului kohtuulliset asumisolot.  Koskettavassa tarinassa valottuvat kyllä tuon ajan (1900-1905) Helsingin toisenlaisetkin elinolot. Toisaalta Idan piikomispaikka on kirjassa sijoitettu aatelissäätyisten taiteilijoiden koteihin (pääasiassa Albert Edelfeltin ja hänen omaistensa kodit) , jolloin hänen vastuunsa olivat moninaiset ulottuen jopa työnjohdollisiin tehtäviin  Jos kirjailija olisi sijoittanut tarinan porvari- tai virkamieskotiin, siitä olisi muodostunut luultavasti aivan erilainen. Kirjan päähenkilö Ida Kristiina Eriksson sai kokea lapsi-iässä piikomisen elämää Sipoon kartanoympäristössä kuvattuna elävästi Enni Mustosen romaanissa ”Paimentyttö” (Otava, Keuruu 2016), joten mikään hanttihomma  piikominen ei tuohonkaan aikaan ollut, koska ennen kuin voi ottaa vastuullisia tehtäviä vastaan aatelisten talouksissa, oli harjaannuttava nöyrän ahkerasti moninaisissa ympäristöissä ja opittava tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa.

Paluumuuttoa

Tämä Viinikan talo on valmistunut 1782 (alla:puretusta talosta säilynyt vuosimuisto) , jolloin Matti Jaakonpoika (1753-1821) ja Susanna Matintytär (1750-1813, os. Lampimäki) olivat isäntäpariskunta. Seuraava isäntä oli Jaakko Matinpoika (1786-1852), jonka poika Tuomas Jaakonpoika (1822-1889) olikin jo Taipaleenkylän Karjalan -ensimmäinen isäntä. Tuossa taloneduskuvassa eletään jo vuosisadan vaihdetta, jolloin Amerikan kuume oli korkeimmillaan. Niinpä myös kuvan emäntä Liisa Viinikka (1877-1960) kävi rapakon takana, avioitui siellä Antti Toppilan (1885-1947) kanssa ja palasi isiensä maalle, minkä jälkeen talo sai aviomiehen perimän nimen Toppila. Liisa-emännän ukki ja Karjalan perustaja Tuomas olivat siis veljeksiä.

Viinikasta käytiin siis vilkkaasti meren takana. Niinpä perimätiedon mukaan Liisan isä oli todennut, että se, joka tulee ensimmäiseksi takaisin, saa talon. Monet seudun talot on rakennettu tai ehostettu Amerikan rahoilla. Oletettavasti ei kuitenkaan tämän talon rakennuskustannusten kattaminen tapahtunut kokonaan tällä tavalla, vaan kyse on ilmeisesti tervatalouden tuomasta varallisuudesta. Talo sai kuitenkin piakkoin maaliehostuksen päälleen ja tarvittiinhan huomattavasti rahaa suurehkoihin talousrakennuksiin ja maatalouden koneistamiseen.

Maatalouden kehittämistä

Yllä: Murrosvaihe myös Viinikan (nyt nimi Toppila) pelloilla alkoi todella näyttää tulemisestaan 1920-luvulla.  Viinikoilla kun oltiin edistyksellisiä maatalouden kehittämisessä, käytettiin tilaisuus hyväksi ja ostettiin 1919 itsesitova Venäjälle tarkoitetusta laivalastista, mikä oli jäänyt vallankumouksen melskeessä Helsingin satamaan . Kyrilisistä kirjaimista huolimatta kysymyksessä on siis englantilainen Massey-Harris. Samanlainen kone hankittiin naapuriin, sukulaistaloon Ylä-Prinkkilään (Heikkilä). Leikkuutoimessa isäntä Antti Toppila (1885), joka oli nähnyt varmasti Amerikanreissulla vastaavia ja suurempiankin koneita. Kuvanottoa seuraa ilmeisesti ainakin talon ikkunasta hänen vaimonsa Liisa Jaakontytär Viinikka (8.10.1877). Liisa ja Antti olivat solmineet liittonsa rapakon takana, joten yhdessä ymmärrettiin edistyksen merkitys maatilalla (kuvan omistaa: Matti Toppila (1941)).  (Huom. Katso lehtijutun alku kuvineen Galleriasta (linkki alla) http://www.marttikarjala.net/galleria/  )

Oheinen kuva äitini vanhempien eli Nisulan talon edustalta 1907 kuvaa osuvasti, mistä tuon ajan maalaisperheissä iloittiin edistyksen hedelmistä. Siinä tuleva talon isäntä Jaakko Nisula istuu niittokoneen päällä. Myös polkupyörä on asetettu näkyviin kuvaushetkellä. Muut kuvassa olevien henkilötiedot selviävät sivustoni Galleria-osiosta.

Alla Kuortaneelta Kuuselan tilan emännän kesäisestä puuhasta. Lapset elivät ja leikkivätkin mukana. Mutta vanhemmasta päästä tietenkin osallistuivat myös leikkuupuuhiin, ainakin tähkäpäiden noukintaan.  Vanhat sirppitekniikat ja puintimenetelmät olivat useimmissa taloissa, etenkin pienviljelmillä välttämättömiä vielä yli 1950-luvun.               Vuosisadan vaihde oli Alavuden Lapinkylässäkin monessa mielessä edistyksen aikaa.  Oletettavasti myös monien Amerikan matkojen vaikutukset oli nähtävissä näissä uudistuksissa. Asumuksia kohennettiin ja työntekoa helpottavia välineitä otettiin käyttöön.  Viinikan ja lähitalojen sähköistäminen oli yksi hanke.  Viinikan kartanoa ehostettiin kuvan mukaiseen kuosiinsa. Alun perin talo on valmistunut vuonna 1782. Taipaleenkylän Karjalassa isoisäni, Tuomas-isäntä niitti vuosisadan alkupuolella hankkimallaan niittokoneella omien töidensä ohessa monien naapuriensa heinät ja viljat.  Tämä liiallinen raataminen ja lisäansioiden haaliminen johti sitten vähitellen liikarasittumiseen ja se ilmeisesti katkaisi hänen  elämänsä varsin nuorena (kylältä saatu muistitieto). Maria ja Jooseppi Viinikan ja jälkeläissukupolvien raivaamien peltojen tuntumassa kiemurtelevan Lapinkylän kylätien tuntumassa on virtaillut Lapuanjokeen yhtyvä Töysänjoki. Silta yhdisti kylänväkeä sosiaalisesti ja helpotti arjen toimia. Monen sukupolven aikana tienpitovelvollisuus oli sälytetty talollisille, tilallisille ja tietenkin itselliset ja muu väki v)elvoitettiin mukaan. Arvioisin tämänkin sillan rakentuneen omin voimin, ehkäpä pelkästään kyläläisten talkootyönä.   Kuva on 1910-luvulta ja lainattu Lapinkylän kyläkirjaan Alavuden Nuorisoseuran kokoelmista.

Mutta kyllä sadonkorjuu antoi vielä vuosisadan alkupuolella työtä koko perheelle ja palkollisille ainakin kesäisin.. Kuva on otettu Alavudenjärven länsipuolen rantapellon heinänteosta arviolta Härkösten talojen kohdalta.. Järven takaa hahmottuu hiukan Tusan ja mahdollisesti Pänkälänkin rakennuksia (kuvan om. Eira Hietala ).

Myös Härkölän talon (tilanimi=Latva-Härkönen)  väki on ryhmittynyt heinänteon aikoihin kuvaan talon edustalle. Voidaan olettaa, että kyse on saman talon väestä, jonka kuva on otettu edellä rantapelloilta. Tämä talo paloi 1930. oletettavasti emännän leipomispuuhien yhteydessä. Viinikkojen ja Härkösten talojen väellä on ollut runsaasti keskinäisiä sukusiteitä. Tässä talossa syntyi yhteiskunnallinen monipuolinen toimija ja valtiopäivämies Tuomas Härkönen (1850-1882) joka Ebba-vaimoineen (1856-1822) koki traagisen kohtalon kotonaan Haverissa, jonka haltijoiksi he olivat siirtyneet (n.1870). Tuomas oli Taipaleenkylän Karjalan tilan ensimmäisen isännän sekä emännän 3.serkku.

Kotitarve- ja puhdetyöt

Esipolvien työn ja elämäntavan kuvauksessa on kodin piirissä tehty työ hyvin keskeinen. Se aika, mikä nykysin kuluu television tai teitokoneen ääressä käytettiin entisaikoina hyödylliseen askarointiin, käsityöhön. Monet välttämättömät tarve-esineet tehtiin pirteissä tai pihapiirissä.

Kuvassa työskentelevä korimestari saattoi kuten useasti hankkia työllään perheelleen tarpeellista lisäelantoa. Toki omaankin käyttöön tuotteita tarvittiin. Pajut kerättiin keväisin lumen sulamisen jälkeen, mistä työstä pojanklopit saivat ”taskurahaa”, tuskin aina omaan käyttöön mutta perheelle kuitenkin. Huvi ja hyöty saattoi yhdistyä, kun pajusta punottiin myös lasten leikkikaluja. Elävän kuvauksen tästä hankkeesta antaa Eljas Joensuu Jääskänjärven tienoolta (Kotiranta muistoissain,1996) (kuva;Lauri Huhtala teoksessa Otava 1933, maakuntiemme kauneus)

Alla on kuva Karjalan ensimmäisen isännänTuomas Jaakonpojan itse tekemä ”vaarinkaappi”. Sen hän nikkaroi tosin 22   vuotiaana. Olen kuvitellut, että se oli eräänlainen referenssityö, jolla Tuomas osoitti Liisalleen omaavansa monipuolista kunnollisuuttaan.   

Tämä kuvan emännän työnurkkaus olkoon kuvitteellinen näkymä Karjalan tuvasta joskus 1900-luvun alkupuolelta. Henkilö ja talo on siis tuntematon, mutta varmaankin näkymä ja tunnelma ovat sopusoinnussa kohteemme kanssa. Ikkunan vierellä nähdään oire myös emännän työn helpottumisesta separaattorin muodossa. Kuvan ulkopuolelle, mutta lähelle, voimme kuvitella pari rukkia ja kangaspuut sekä paljon muutakin. Silloin naisten työalue voisi näyttää todelliselta. (kuva Lauri Huhtala, teoksesta Otava, Maakuntiemme kauneus 1933)

Entisaikaan pidettiin tärkeänä huolehtia myös tyttärien tulevaisuudesta, vaikka talon isännyys siirtyisikin poikapuoliselle perheenjäsenelle. Niinpä joissakin perheissä kapioita alettiin kerätä jo tyttären synnyttyä. Sitä varten oli nikkaroitava kirstu, johon sitten kerääntyikin erilaisia, lähinnä vaatetavaroita, mutta myös muuta tulevassa perheessä tarpeellista. Tuleva hääpari antoi kirstulle suuren arvon, koskapa sinne sijoitettiin usein myös hääparin saamat arvokkaimmat lahjat. Yllä on kuva tällaisen vanhan kirstun kannesta, joka on koristeltu arvonsa mukaisesti. Se on valmistettu Nurmijärvellä jo Aleksis Kiven vanhempien syntyaikoihin, jopa kymmenisen vuotta aikaisemmin. (kuvan om. Raimo Heino).

Oheisista (alla) kuvista ilmenee, että Karjalan 1800-luvun loppupuolella rakennetun talon hirret ja lankut on työstetty toisiinsa hyvin limittyneiksi.  Talon 2000-luvun alun haltijat kunnostivat sisäpuolen rakenteet energiataloudellisesti kunnollisiksi. Kattorakenteissakin on käytetty laadukasta mäntypuuta eikä viiden sukupolven asuminen ole mitenkään turmellut rakenteita. Galleriassa esitellyt esipolvien emäntien ja isäntien kuvat ovat nykyisin pirtin kunniapaikalla.            

Pitäjän seppä tai joku muu taitava ja kekseliäs on tehnyt pajassaan alla olevan lukkomekanismin, joka on palvellut vuosikymmenien ajan Salomon Lampimäen aitan avaajia(alla). Alun perin oletettiin tässä, että lukko olisi Alavuden vanhan kirkon palorauniolta pelastettu lukko, mutta se toteamus on myöhemmin varmemman perintätiedon mukaan osoittautunut vääräksi. Kuva ilmentää joka tapauksessa osuvasti, mitä talonpoikaisissa pajoissa osattiin valmistaa.

         

Alavus talvella 1900-luvun alussa.

Oheisen kuvan Lampimäen kivinavetassa on viite siitä, että suomalainen kivi voisi kelvata  hiottuna Finlandiatalon julkisivumateriaaliksi, ettei italialaisesta marmorista koituisi ylimääräisiä kuluja.  Aivan Lampimäen läheltä ei noita kiviä ole lohkottu, joten sukulaisteni ihmis- ja hevosvoimia on tarvittu ennen kuin tämäkin rakennus on saatu käyttökuntoon. Siinä se seisoo vielä 2007 vankasti perustuksellaan.

Tämä oheinen tarve-esine oli varmasti yksi tutuimmista maalaistalossa. Se näyttää tehdyn sata vuotta ennen tekijän syntymää.

Paljon muitakin tarve-esineitä oli nikkaroitava. Monen alavutelaisen vanhan talon aitassa tai liiterissä lepää näitä muistoja menneitten sukupolvien aherruksesta.

Alavuden Taipaleenkylässä yhteisyys on ollut asukkaiden tunnusomainen piirre.  Siihen on liittynyt siteiden säilyttäminen esivanhempien käden taitojen omaksumiseen. Oheisessa kuvassa kylän rouvat ja likat ovat ryhmittyneet vuoden 1947 syksyllä kutomakurssin ryhmäkuvaan ja näyttelyyn Länsipuolen Maamiesseuran talolle (kuva J. B. Saari, omist. mm. Terttu Runnakko ja Aili Saariaho). Kurssin tukikohtana oli Arvi Ala- Mursulan talo. Kangaspuut oli sijoitettu läheisiin taloihin. Kuvassa 1.) rivi vasemmalta Aili Saariaho (os. Kivistö), Terttu Runnakko (os. Karjala), Lempi Viita-aho (os. Jokela), Kerttu Ala-Kortesniemi (os. Taipalus),  Lilja Riskula, ent. Taipalus (os.Koivumäki) ja Raakel Mäntylä (os. Koivumäki). 2.) rivi vasemmalta Katri Vehkakoski (os. Hellinen), Esteri Majakangas (os. Isomaa), Aune Pohjasniemi (os. Lehtinen), Maria Paloniemi (os. Vehkakoski), kurssin ohjaaja Eila Puska, Kyllikki Laine, Julia Taipalus, Bertta Kulmala (os. Nevala) ja Katri, ”Kaisa” Ojala (os. Saarijärvi/Kivistö). 3.) rivi vasemmalta  Vilina Lautamäki (os. Nisula), Ilta Hellinen (os. Isosalo), Rauha Kallioniemi (os. Lahti), Aune Liminka (=os. nimi), Laina Nisula (os. Ala-Mursula), Vieno Tuomisto (os. Pyssysalo) ja Esteri Jyläskoski (os. Taipalus)

Varmaankin kurssin tuotokset komistavat pitkään monien näiden naisten jälkipolvien tupia, pitopöytiä, sänkyjä ja seiniä puhumattakaan niistä tuotteista, joita on saatu kudotuksi myöhemmin kurssilla omaksutuilla taidoilla. Samoin voidaan olettaa, että kurssilla käytettyjä kangaspuitakin on vielä monien talojen pirteissä ja aitoissa.

Entisajan ammatinharjoittajia 

Maatalous tarvitsi monen alan erikoistaitajia. Yhteisö synnytti heitä ”omasta takaa”. Luontaiset taipumukset huomattiin yhteisössä ja niiden omaavia käytettiin uskollisesti ja arvostavasti tarpeellisissa tehtävissä. Taitajien käyttö rytmitti esiin väelle sosiaalisia verkostoja.

Alla olevat kuvaukset on lainattu Samuli Paulaharjun kirjasta ”Rintakyliä ja larvamaita” myös siksi, että samat sukuhaarat yhdistävät Paulaharjut tämän sivuston tekijään (kts. myös UPPALAINEN, Sukulehti 11).

Suutarista: Syksyllä, kun talvi lähestyi, tarvittiin uusia kenkiä- ja suutaria.  Oli jo aikoja puhuttu, moni oli pyytänyt jo kesällä.  Kenkämestari oli syksyllä kysytty mies, joka taloon ja torppaan olisi pitänyt joutua. Karvarissa käytetyt nahat odottivat jo valmiina, peräkylien mukulat vasta oikein odottivat, juosta presajuttaen syksyisiä rapakoita ja routikoita paljain jaloin, taikka menneen talven kuvettunehet kenkärauskat kempuroissa. Punaiset varpahat vain luikkivat ja kantapää irvisteli.

Kauan saatiin odottaa.  Jo viimein aamupimeässä tulla notkutteli tupaan lestaknippu ja roska-arkku ratsastaen suutarin hartiaköyryllä, -polvihihina pitimenä.  Ja kohta oli tuvan penkkipuoli mestarin työmaana.  Penkillä ja kaikkia, mitä kenkä kysyi: naskalia vaikka minkä näköistä, plikinaskalia ja neulomanaskalia, suutarinveittiä, hohtimia, näpsyttimiä, vasaraa, raspia, kruusoospuuta ja putsookapulaa, naulaa ja nahkapaskaa,harjastukkua, plikiä, pikiä, pikilankaa ja pikilappua.  Oli vielä lestaknippu lattialla sekä saappahan päällisen paininpuu.

Pian istui penkin ääressä mies matalana köyryselkänä, repi sutena suurta sonninnahkaa, pikipeukalona sujutteli pieksunpohjaa, pisteli naskalilla ja nakutteli ja sanoi: ”Kyllä kuollusen nahkaa on niin paljo, kun elävä polokoo”

Koulun lähellä asustivat eläkepäivinään Vihtori  (Salomon Vihtori 1876-1951) ja Sandra Siltala (Aleksandre Sandra Matilda 1876-1949).  Lapsena, noin vuonna 1944-45, ja sen jälkeen koko elämäni ajan minulle oli iskostunut tieto, että Vihtori oli suutari, vaikka myöhempien tietojen valossa hän teki elämäntyönsä kirvesmiehenä.  Uuden tiedon mukaan hän oli ottanut suutarin hommat eläkepäiviensä harrastukseksi. Mutta kun toimittelin koulureissujen lomassa Uusi-Karjalan lasten rikkinäiset kengät hänen työstettäväksi, sain niin voimakkaan kosketuksen suutarin verstaan ilmeeseen ja hajuihin, että se kiinteytti mieleeni käsityksen, että olin tekemisissä aivan oikean suutarin kanssa.  Toki jälkeen päin olen ihmetellyt sitä, etteivät ne muutamat pennoset, mitkä kotoani kivuliaasti sain tarjottavaksi, tuntuneet olleen kovinkaan tärkeällä sijalla Vihtorin mielessä. Olen ajatellut, että taisi vain auttaminen antavan hänelle riittävän työn ilon. Ja kun elämänsä työtä tehneenä ei sitä ilmankaan voinut elellä. Käynneistäni muistan, että Sandra puuhaili aina jotain pirtin toisella puolella lieden läheisyydessä. Heidän poikansa Salomon Heikki Siltala (1902-1960) toimi Allasjärven Sahan saha-asettajana hänen vaimonsa pääasiassa hoitaessa tilan (Taipaluksen numerossa) maanviljelystyöt. Vasta sukujuuriini tutustuttuani, on selvinnyt, että Vihtori oli isäni äidin ja äitini äidin 4. ja äitini isän 3. serkku.

Kräätäreistä: Keväällä taas käytiin kräätärin kimppuun.  Kesävaatekangas oli jo valmiiksi klanstattuna ja ainakin mettumaariksi piti saada uudet vaatteet.

Vuolteen Iisakki oli luvannut tulla, hevosella piti käydä hakemassa, kun Iisakilla oli neulomamasiina.  Kräätäri tuli ja masiina oli, oli prässirauta ja suuret sakset, vielä kyynnäräpuu ja iso neulatyyny.

Ja mestari alkoi heti paperista leikatulla nauhalla mittailla miestä.  Ei siinä monta mittaa tarvittu, eikä pännää.  Pieni repäisy nauhan reunaan,-miehen paksuus oli tallella, vielä hian pituus ja housujen pituus, ja nauhaan pienet poikkioimet, -valmis oli, saat mennä.  Iisakki kuusaili kangasta, piirteli kliirulla ja leikata klipsuutti milloin pitkin, milloin poikin,-sakset vain kitisivät.  Kohta koko tupa sai kuulla ja katsoa, mikä mies oli tullut taloon.  Tuli toinen ja kolmaskin tupa imehtelemään Iisakin kummaa värkkiä.  Iikkoo polki mennen tullen, polokumet hyppäri tanssasi ylähä ja alaha, ja neula hyppi ja pisteli kuin vimmattu.”Voi erinomaasta kapinesta, kuinka se pritkuttaa…niin panoo kun häijyläänen!  Mikä raakules sielä neuloo?” 

Nikkareista puusepistä

Nikkarit olivat puun mestareita. Kirvehet, sahat sekä höylät aina sarvihöylästä ja krupurista oja-, kluva-, kimpi- ja käivärähöylähän seka simpsihin asti olivat heidän työtovereitaan, vielä vinkkelit ja vintilät, riismootit ja sirkkilät, orat ja purahat apulaisina auttamassa, kaikkein parhaimpana kumminkin iso nikkaripöytä.

Kaikki työkalut olivat vanhoja ja hyviä tuttuja, käden kiiltäväksi kuluttamia, kovan hikisen kouran hieromia ja savuntuntuisen tupahengen ruskettamia.  Vuosikausin oli yhdessä aherrettu.  Käsi tunsi höylänsarven, höylä tunsi pitelijänsä ja sen mukaan teki työnsä.

Maalareista

Höylän jälijellen nikkari tavallisesti jätti teoksensa, mutta maalari vetäisi niihin värin. Maalarit askaroivat aina värien ääressä, krumppasivat ja paklasivat, hieroivat ja hinkkasivat, panivat pohjamaalihin, sutisivat taas toisikertahan, raitoovat, kruusasivat ja krimpsuuttelivat ja ootrasivat, vielä viimeiseksi pyyhkäisivät lakeerin. Leveä maalikivi oli tarpeellinen kappale.  Siinä karkeat maaliaineet lööperillä hierustettiin ja jauhettiin liin´öljyn kanssa sekaisin. Oli hierustettavaa, oli mestarilla aineita kuin atteekissa, kymmenittäin sinkvitistä ja silivenkritistä liusokkerihin, taresiinahan, tunkoffihin, kruunkautahan ja kintröökihin asti.  Ja sutia oli sutikiulu täynnä, sekä oravan häntäkarvoista kanan siipikynään pujotettua raitoomapensseliä rasvattuina seinä raossa. 

Edellä mainittu teokseen ”Rantatöysä kotikyläni” on Alma Saari kuvannut kattavasti maatalousvoittoisen kylän ammattihenkilöiden lukuisia tehtäviä. Kuvaus käsittää kolmekymmentäviisi eri nimikettä, jotka kaikki edellyttivät jonkinasteista erityisosaamista. Kun yrittää sijoittaa tehtävät suunnilleen oikeisiin luokkanimikkeisiin, saa niistä oikeamman kuvan, kuinka monipuoliseksi arki tältä osin muodostui:

♦ kotitarve-esineiden valmistus, ♦ ihmisten ja eläinten terveyshuolto, ♦ sepän erikoistuotteet, ♦ vaatetus, ♦ muokkaus–, työkalu-, ja kulkuvälineiden valmistus ja huolto, ♦ rakentaminen, ♦ koneiden käyttö- ja huolto, ♦ synnytykseen ja hautajaisiin liittyvät moninaiset toimet, ♦ juhlien erikoistehtävät, ♦ ruuanvalmistuksen erikoistehtävät.

Varmaan luettelosta puuttuu vielä moniakin, mutta jo nämä antavat vakuuttavan kuvan siitä, miten arjen puuhat saattoivat vahvistaa kylän sosiaalisia verkostoja. Lisäksi voimme kuvitella, että rahatalouden puuttuessa verkosto toimi pitkälle vaihdannaistalouden sääntöjen mukaan, jolloin ihmisten vuorovaikutus muodostui hyvin elämänläheiseksi. Tämä vuorovaikutteinen yhteisöllisyys kesti luonnollisten eripuraisuuksien vallitessa, mitä talkoisiin osallistumisen runsaus todistaa.

Kotirintaman elinehdot

Minimitoimeentulon takaaminen oli kotirintaman keston kannalta elinehto. Jäihän se niukaksi ja ”joppausta” harjoitettiin, sitä ei käy kieltäminen. Ostokorttijärjestelmä poistui lopullisesti vasta 50-luvun alussa. Elintarvikepulaa pahensi miestyövoiman puute. Ja mitä sitten voi kylvää, kun siemenetkin loppuivat. Pelkkä pelto ei elättänyt. Oli selvää, että ongelmat kasautuivat perheisiin, joissa oli paljon kasvavia lapsia ruokittavana. Ken on elänyt lapsuutensa sota-aikaa kuvatuissa olosuhteissa, antaa varmasti suuren arvon rauhanajan elämälle

Pula-ajan (sota-ajan) yrittämistä naisten ja lasten voimin

Selviytyminen sota-ajan koettelemuksista on ollut suomalaisillekin äärimmäinen haaste, mistä seuraava kuvajaksokin kertoo. Enoni Juho Nisula oli joutunut linja-autonsa kanssa Sääskiniemen rataylityksessä junaonnettomuuteen menettäen toisen kätensä eikä hän voinut osallistua sotatoimiin. Mutta hän teki parhaansa kotirintamalla.   Siis myös minun lapsuuteni arkeen ja askareisiin liittyy hyvin paljon muitakin pula-ajan reunaehtoja ja muistotkin ovat sen mukaisia. Yksi monista oli puukaasun käyttö autojen polttoaineena. Enoni Juho Nisula, joka oli paitsi linja-autoliikennöitsijä hän yritteliäänä perusti pilketehtaan Taipaleenkylään meille päin haarautuvan tien varteen. Laitos oli toki kooltaan pienehkö, mutta täysin toimiva eikä kapasiteettikaan ollut mitenkään vähäpätöinen.  Aivan ilmeisesti pilkeiden valmistus sujui tässä olevan kuvasarjan malliin.(Kuvasarja: Suomen Työn Liito;Suomen Työ 1941,keskisivu) Samalla havaitaan, miten kotirintaman naiset kantoivat raskaan taakan väestön elinehtojen turvaamiseksi. Me sota-aikojen lapset sen  tiedämme.   Muistan kuorineeni parkkiraudalla Johannes Saarijärven (Koivuniemen isäntä) Nisulalle myymänsä koivupinon. Muistaakseni halot eivät olleet työn aikana enää kovin tuoreita, mutta eivät täysin kuiviakaan. Lapsi kun olin, niin epäsymmetrinen terä lipsahti sääreeni, kun ytittin sillä katkoa pitkäksi jääneitä ohksantyntkiä. Sääressäni on vieläkin aika mojova arpi, kun tuohon aikaan ei sellaisista vaivoista lääkäriin tikitettäväksi riennetty; menin parisataa metriä torpallle, otin saunan puolelta palan rättiä ja siinä se ensiapu sitten olikin. Huvittavinta tapauksessa on, että syödessäni piilotin housun pultun visustin pöydän alle, ettei äitini olisi sitä nähnyt  Sitä en muista, paljastuiko salaukseni myöhemmin.   Juho Nisulan pilkelaitos oli osittain kaksikerrroksinen ja sillä lailla ”moderni”, että siihen oli asennettu jonkinmoinen hihnakuljetin ilmeisesti toimien joko kuorittujen halkojen siirtoon sirkkelille tai/ja kuivien pilkkeiden siirtoon pussitukseen.  Kun olin mukana isäni ajamassa Alavuden Osuusmeijerin Fordissa tehtäviini kuului pilkkeiden täydentäminen pönttöön ja sen takaan, että puukaasun palamisjätösten haju on mieleenpainuva. Pilkepussit olivat kuvan mukaista standardia.             Arvioisin niin, ettei Juho Nisula mitenkään voinut rikastua tällä tuotannolla.  Ympäröivä pula-aika oli innoittanut kokeilemaan jotain uutta, mistä oli hyötyä myös itselle omien autojen ruokkimiseksi. Kyllä siinä kuitenkin kulutettiin tai harvennettiin keskenkasvuisia Taipaleenkylänkin koivikkoja. Muutamia työpaikkojakin toki synnytettiin kuten kuvasarja ilmentää.

Kotirintaman kestävyys oli sotien pahimpinakin vuosina paljolti naisten ja lasten ahkerien käsien varassa. Metsän antimet pelastivat monista kiperistä vaiheista, mutta aina tarvittiin työn tekijöitä kuten oheinen kuva osoittaa. Siinä miehisen puuhan ääressä ahkeroi nuori nainen esimerkillisellä tavalla.

Juho Nisula (kuljettajan puolella) perehtyi halkokuljetukseen jo 1930-luvun alussa yhdessä Jaakko Pyssysalon kanssa. Kuljetusta  seuraa tarkkana Erkki Isomaa. Paremmat tiet olivat rakentuneet jokien varsille, mutta Peräseinäjoelle ja Nurmooseen johtavat, erämaita halkovat tiet näyttivät kevätloskan aikaan lähinnä kuvan kaltaisilta (kuvan om. Jaakko Takalan perik.). Metsien hyödyntäminen muuhunkin kuin tervanpolttoon yleistyi vähitellen 1800-luvun loppupuolelta alkaen ja oli jo 1930-luvulle tultaessa heijastunut muihinkin elinkeinoihin.  Sahauksen lisääntyessä myös )puutuotteiden kuljetus kehittyi. Kuvassa  esillä autoilija-yrittäjän Kusti Korkiasalon kaksi puutavaran kuljetukseen varustettua kuorma-autoa Rinteen tilan pihassa.  Siinä nähdään samalla rekan alkukehitystä Suomessa. Mitenkä muuten pitkät laudat tai tukit olisi voitu lastata silloisille lyhyille autonlavoille. Oli kehitettävä toimivampia. Toki edellä kuvattujen autojen käyttämät tiet olivat sata vuotta aikaisemmin ahtaimmissa paikoissa tuskin kärrynmentävät. Kylätiet kiemurtelivat usein talosta toiseen. Olivathan ne syntyneet kiinteässä yhteydessä asutuksen kanssa. Oheinen kuva on Ylihärmästä (Kustannus-OY Otava; Maakuntiemme kauneus 1933). Häijyjen ajellessa rällästäen kyläraitilla kiesien äänet kantautuivat takuulla pirtteihin. Alavus oli tässä mielessä varsin säyseää aluetta verrattuna Härmään tai vaikkapa naapuripitäjään Nurmoon.  

Väinö Viinikka (1894-1958) näyttää olleen isänsä Erkin (1868-1910) tapaan monitoiminen mies. Niinpä hän seurasi vuosisadan alun elinkeinoelämän virtauksia ja halusi konepaja- ja sahayrityksen lisäksi kokeilla uudenaikaisia asioita. –

Tässä hän opettaa autokoulunsa oppilaita ajotaitojen salaisuuksiin. Nyt edellytettiin maanteiltäkin jo kohtuullista tasoa.

Yllä oleva kuva on otettu Alavuden kirkonkylästä hiukan Jokivarrelle päin vuonna 1907 (kuvaaja: Signe Brander s.1869 Parkano-k.1942; teos Hugo Schulman:”Taistelu Suomesta 1808-1809″, Porvoo 1909). Branderia pidetään tuon ajan mestarillisena valokuvaajana (HS,18.9.2016), Oikealla näkyy hiukan Härkösen taloja, joiden väkeen suvullamme on useita siteitä. Tien varren talo oli Artturi Järviluoman koti. Oletettavasti saman tasoisessa kunnossa tie jatkui Kuortaneelta Lapualle. Vuonna 1905 alettiin Alavudelta etelään rakentaa kaukopuhelinyhteyttä, joten oletettavasti juuri sitä varten nuo tien oikealle puolelle pystytetyt pylväät ovat kuvassa näkyvissä.

-Puhelinyhteydet saatiin vähitellen myös syrjäkyliin. Se tapahtui tässä tapauksessa yhdessä kauppapalvelujen kehityksen kanssa. Seuraavassa kuvassa Lauri Nurmimäki, Reino Kontola (1887-1966) ja Teemu Mäkinen (1898-1961) ovat vuonna  1929 talkootöinä vetämässä Osuusliikkeeseen puhelinlankaa. Kuva ilmentää näidenkin miesten kahta edistysmielen todistetta; työstä osuuskauppaliikkeen ja uuden tekniikan ulottamisesta myös syrjäkylille. Varmaankin myös kuvassa hiukan näkyvän osuusliikkeen hyväksi on täytynyt uhrata runsaasti miestyötunteja.

Puhelujen välityksestä piti tietenkin huolehtia. Keskus sijoitettiin Juho Tupamäen taloon, jossa Lyydia Tupamäki (os. Isosalo,1890-1980) toimi keskuksen hoitajana. (em. kuvat Helge Luhtasalo ryhmässä ”Alavus ennen ja tänään”)

Kylätiet Alavudellakin jäivät pitkään talosta toiseen kiemurtelemiksi kuten yllä oleva seudun kuulu taidemaalari Matti Annala on yllä olevaan tauluun kuvannut. (teoksessa Mäkinen; Alavus lakeuden portti).

Teiden rakentaminen oli toki jo 30-luvulle tultaessa hiukan koneellistunut, mutta kuitenkin seuraavat kuvat osoittavat, että vanhojakin konsteja käytettiin. Paitsi jokien perkaustöihin niin myös tienrakentamiseen palkattiin väkeä erityisesti työttömyyden lisääntyessä. Toki 30-luvun alussa töiden saanti seudulla  oli erityisen vaikeaa, joten työllistämiseen tarvittiin useimmissa tapauksissa yhteiskunnan panostusta.  Kuvasta nähdään, että maa-aines lapioitiin miesvoimin eikä Alavudella soranottopaikkoja ollut jokaisen tien läheisyydessä, joten tässäkin jouduttiin kovertamaan tientäytettä ilmeisesti mahdollisimman läheisen kumpareen rinteestä eikä varmaankaan maa-aines voinut olla sorapitoisuudeltaan aina täysmittaista. Rautakanki oli siten myös tarpeellinen työväline.(tiemestarina kuvissa esiintyy Aarno Pullola 1908-1947, kuvan om. tytär Raija Heiskala)

Kun jokivarsille sijoittuneet tiet kehittyivät parhaiten, niin myös tämäkin Viinikan Väinön edellä näyttäytyvä ajopeli kurvaili Alavus-Lapua-teillä arvonsa mukaisella tavalla.  Tarvittiin kuitenkin jatkuvaa tiestön kohentamista, vaikka tekniikka oli vielä alkukantimissa.

Kuljetustekniikka kehittyi Alavuden ympäristössä metsäteollisuuden ehdoilla. Kuvassa esiintyvät raskaat kuormat edellyttivät myös tiestöltäkin verraten hyvää kuntoa. Oli pakostakin siirrytty yhteiskunnan  organisoimaan tienpitoon ja niinpä kiistat hoito-osuuksista talojen ja kylien välillä oli katoamssa historian hämäryyteen.(edell. kuvat sivustolta ”Alavus ennen ja nyt”, Juhani Kohtamäki).

Muistoja Sarvikkaasta

”Kaikki  vapaa-ajat, jolloin minä olin vapaa lähtemään, niin minä melkein olin Sarvikkaan kosken rannalla Viinikassa. Minun vanhin sisko meni sinne emännäksi. Minä menin jo muuttokuorman päällä ja olin ainakin ensimmäisen viikon siellä. Se oli erittäin haasteita antava ympäristö nuorelle pojalle. Siellä oli mylly, oli oma sähkölaitos, oli paja (kts. edell. kuva; oviaukossa Väinö Viinikka)  ja autokorjaamo, jopa autokoulu, jossa parhaana vuotena oli kolmekymmentä autokoululaista yhtä aikaa.  Toiminta ei aivan pientäkään ollut. Siskon miehellä (Väinö Viinikka) oli Raleig-moottoripyörän edustus ja Fordin myynti. Siellä kävi monenlaisia asiakkaita. Myllymiehet olivat yksi mielenkiintoinen ryhmä, kun siskolla oli tapana keittää niin isolla pannulla kahvia, että sitä riitti kaikille. He olivat erittäin hyviä kaskun kertojia, joukossa mm. Väinö Viinikka, oli hyvä ja myöskin Kujalan Jussi, seppä, joka siellä oli” (Rakennusmestari Arvo Mursula, 1909 http://www2.6net.fi/alavus/perinnehuone/mursula.htm)

Torpanpojasta opettaja ja tehtailija

Alavuden ensimmäinen koulutettu kansakoulun opettaja Eero Mäkinen (Kuoppamäki) muutti Alavudelta Sortavalan seminaarin lehtoriksi ja perusti työnsä ohessa harmoonitehtaan. Hän oli käynyt opissa Saksassakin. Myös Etelä-Pohjanmaalta on käyty sittemmiten Sortavalassa perehtymässä alan työtapoihin. Lapualta harmoonien rakentaja Elias Sillanpää tutustui alaan koko 1884 vuoden ajan. Oheinen kuva on skannattu postikortista, jonka on tiettävästi laatinut Mäkisen vävy Pekka Halonen.

Maakaupasta osuuskauppaan

Tästä ajasta (2014) laskettuna noin 100 vuotta aikaisemin Salomon Hjalmar Vainionpää (1884-1961, isäni isän serkku) piti liikettä Alavuden asemanseudulla, tekijänkin ensimmäisen oppikoulutien varrella. Näin kuvasta päätellen eivät polkupyörät ole ”periaatteessa” paljonkaan tuosta ajasta muuttuneet. Lapsetkin (Pentti s.1925) ja Yrjö (1923-1951) ovat ilmeisen onnellisia saatuaan omat menopelinsä. HJ. Vainionpää-liike perustettiin Alavuden Sydänmaan Vainionpäähän 1913 ja se muutti jo 1925 asemanseudulle Alavudelta Kuortaneelle johtavan tien varteen. Liike myi polkupyöriä, huonekaluja, radioita, tapetteja ja maalaustarpeita sekä osti puolukoita, metsäriistaa, raakanahkoja jne. Valikoima kuvaa samalla elinkeinojen ajallista luonnetta sekä Vainionpään kykyä löytää sopivia markkinarakoja.  Vainionpää oli siis hyvin monipuolinen sen ajan yrittäjä. Kuten kuvastakin ilmenee, jopa hän piti kontaktia ulkomaisiin alan yrittäjiin ja tavaran toimittajiin.. Myös valmistus kuului asiaan. Vuoden 1935 Suurmessujen laatukilpailussa Kestävä 1-polkupyörä palkittiin kultamitalilla. Ja kyllä Vainionpää osasi myös mainostaa.

Lehtiuutisessa vilahtaa sellaiset pyörän ominaisuudet kuten ”valmistettu ruotsalaisesta teräksestä, vahvistetut etukapat, Nokian tai Engicbert-renkaat, uutuusraakakumit”.

HJ Väinionpää on ollut välittämässä myös Jussi Karjalalle ja Johannes Linnalle killpapyöriä heidän aktiivivuosinaan 1920-luvulla (Ilkan kirjapaino, Vaasa, 1930,mainoslehtinen) Olivathan kuvan pojat isäni sirpaleserkkuja Saukon sukuhaaran kautta. Hjalmar on jäänyt mieleeni siksikin, kun vuoden 1948-49 koulutieni kulki liikkeen vieritse ja toki asioinkin siellä, kun pyörääni tuli ongelmia. Isäni kehoitti käymään Vainionpäällä: ”Sano sitten, että isä käy maksamassa”. Kyllä Hjalmar oli kohtelias kauppias myös 12-vuotiaan silmin todistettuna.

Vainionpään  omin sanoin voimme kuvata tuon ajan palvelun laadun tavoittelua, kun se varmaan oli parhaasta päästä: ”Rehellisellä palveluksella, varmalla ja nopealla toimituksella sulkeudun taas tänäkin vuotena (1930) entisten sekä kaikkien uusien asiakkaitteni suosiolliseen huomioon”

Ohessa em. esitteen etusivu. Siinä isä-Jussin viimeisimmät palkinnot menestymisestä (E-P:n mestaruudet 1925 ja 1929) on asetettu samaan kuvaan hänen suorituksensa taanneen kilpapyörän kanssa. Aivan onnistunut mainoskatkos, vaikka nykykriteerein arvioituna.

Vainionpään liike on esimerkkinä jopa ”nykyaikaisesta” kaupankäynnistä, lähes sponsoroinnista, mitä tulee urheilijoiden kautta vaikuttamiseen kuluttajan ostopäätöksiin. Tämäkin mainoslehtinen ilmentää aikansa edellä olevaa kauppatapaa, missä urheilijoita, sen ajan nimimiehiä osattiin käyttää hyväksi tuotteiden markkinoinnissa. On ilmeistä, että isä-Jussi ja Hannes Linna saivat noista kehumisista myös taloudellista apua urheiluvälineiden hankinnassa valokuvista puhumattakaan

Ennen mainittua ajankohtaa muutokset maalaisyhteisön kauppaelinkeinon kohdalla on ollut moninainen. Joitakin virstanpylväitä on sopivaa tässäkin valottaa. Kuten tiedetään, monet kansallista identiteettiä vahvistavat uudistukset tehtiin autonomian aikoihin. Niin myös tapahtui kaupan kohdalla, sen vapauttamisella yleiseksi, siis myös maaseudulla harjoitettavaksi  elinkeinoksi.  Se sääntely, että kauppaa sai harjoittaa vain kaupungeissa, oli lukittunut luonnollisesti sääty-yhteiskunnan siteillä. Ns. maakaupan kielto perustui vuonna  1734 säädettyyn lakiin. Toki tilanne oli ollut vallitseva Suomessa ja Ruotsissa useita satoja vuosia sitä ennen, mutta käytännön rikkominen pakotti tuolloin viralliseen vallannäyttöön. Jotkut varakkaammat esivanhempamme, esimerkiksi Ilmajoen Peltoniemen ja Ilkan suvut harjoittivat talonpidon lisäksi laivaustoimintaa ja kaupantekoa meren takana ohittamalla kaupungin porvarien intressit. Toki kaupanteon lonkerot ulottuivat tuolloin myös maalaispitäjiin. Kielto kumottiin keisarin asetuksella 1859. Tuossa vaiheessa oikeutta säännösteltiin kuitenkin varsin tiukasti. Maakaupan pitäjiltä edellytettiin monia kansalaiskuntoisuuteen liittyviä ominaisuuksia kuten hyvämaineisuus, kykyä ja oikeutta huolehtia itsestään ja tavaroistaan, kirjoitus- ja laskutaitoa sekä kykyä laskea ja pitää kirjaa yleisen kauppatavan mukaan. Valtio peri kaupanpidosta vähintään 20 ruplaa. Lisäksi edellytettiin osallistumista papiston, tuomarin ja kunnan virkamiesten palkkaamiseen samoin kuin köyhäinhoitoon, kirkonrakentamiseen ja muihinkin yleisiin savuluvun mukaan määräytyviin rasituksiin. Markkakantaan siirryttyä nimismiehen harkinta esim. Lapuan piirissä päätyi 120-160 markan verotasoon (Kytösavut III,1947, N. Eskola). Pieni vaihtelu kauppiaiden veromäärissä viittaa siihen, ettei  nimismiehen arviot voineet perustua kuin vähäisessä määrin todellisiin liikevaihtoihin, mikä aiheutti epäoikeudenmukaista rasitusta. Kuvattu käytäntö muuttui 1879 voimaan tulleen uuden elinkeinolain säätelemänä. Sen mukaan kuka tahansa voi perustaa maalle kaupan tehtyään elinkeinoilmoituksen. Edellytyksenä oli tietenkin veron maksaminen, mikä velvollisuus kesti useita kymmeniä vuosia veron ollessa 100 markkaa kultakin myymälältä. Ne, jotka pitivät kauppaa oman väkensä voimin kotonaan, olivat verosta vapaita.  Tätä kutsuttiin ”kamarikaupaksi”. Äitini vanhemmat Maria ja Jaakko Nisula pitivät vuosisadan alkupuolella kauppaa kotonaan Alavuden Taipaleenkylässä. Tuskin se on ollut kovin suurta, koska perimätiedon mukaan Jaakko nouti myytävät tavarat lähinnä kirkonkylään perustetuilta oikeilta kauppiailta. Saattoi olla, että niiden joukossa oli vielä tuolloin joku kauppiaista Gustaf Järnström, C. J. Berglund, Johan Haapanen, J. H. Sandberg tai A. A. Eriksson, jotka N. Eskola mainitsee em. kirjoituksessa vaikuttaneen 1879 Alavuden kauppiaina. Johan Henrik Sandberg oli kuitenkin ensimmäinen paikkakunnan maakauppias. Hän muutti Porista 1859 (M.O.Karttunen, Alavuden kirja,1952). J.H.Sandberg oli ilmeisesti aikansa edistyksellinen kauppias, koskapa hyödynsi  liikesuhteissaan välittömiä kontakteja esim. lyypekkiläisiin  liikemiehiin (Kirje Lyypekkiin 1873; Kauko Välimäen kokoelma, Viiskunta 30.12.2014).  Kuten kauppiaiden nimistä ilmenee, he olivat enemmän tai vähemmän ruotisinkielisiä ja ainakin orientoituivat kielikysymyksessä perinteisellä tavalla. Vasta 1920-30-luvulla alkoi kaupan ja kauppaopetuksen piirissä suomenkieli saavuttaa tasavertaisen aseman. Toki lähikaupan piirissä oli ollut pakko palvella suomenkielellä, mutta kuten sen ajan yrittäjät yleensä muunsivat nimiään ruotisinkielisiksi, niin saattoi mainittujen kauppiaiden joukossa itse asiassa olla aivan suomalaisia, joiden oli kuitenkin tavarahankintojen ja imagonsa takia pakko käyttää ruotsinpuoleista nimeä.

Samoihin aikoihin perustivat Eriksson ja Mannelin kauppansa kirkonkylään.  Sandbergin kauppa oli aluksi Röyskössä, esivanhempieni syntysijoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin mainituista muista kaupoista olivat toiminnassa enää J. Haapanen. Muina mainitaan J. Henriksson, P. Kosonen, G. Jernström,  A.Sairanen ja kauppahuone Karl Finnilä ja vuotta myöhemmin Juho Lindqvist (myöh. Vuorikoski) (Alavuden Historia I).  Juho Vuorikosken jälkipolven edustajalta saadun muistitiedon perusteella juuri Vuorikosken myymälä teiden risteyksessä, nykyisen Osuuspankin ja Toivo Kuulan patsaan paikkeilla oli Jaakko-ukin ainakin yksi tavaran noutopaikka. Se talo oli kyllä jo aikaisemmin ollut kauppias Henrikssonilla ja jopa apteekkinakin. Joka tapauksessa ukkiani kuvattiin;   ”Kun nähtiin kookas -mies kulkevan raitilla, se oli Jaakko Nisula kauppamatkallaan” muistan kuullleeni hänestä muistelllun.

1870-luvun uudet vapauttavat lait merkitsivät maaseudun kauppaelinkeinon merkittävää voimistumista. Vuonna 1875 oli maaseudulla jo yli 1400 kauppiasta ja kauppoja vielä enemmän (S. I. Baranovski, Suurruhtinaanmaa Suomi)

Edellä olevassa kuvassa (J.P.Saaren kokoelma) vuodelta 1915 havainnoimme sen ajan kauppaliikkeiden sijoittumisen kylläkin kirkonkylään mutta muuten varsin agraadiseen tyyliin. Oikealla olevassa talossa toimi Huhtamäki ja vasemman puoleinen talo oli Härkösen kauppaliike, myöhemmin KOP:n pankkitalo. Keskellä olevan talon tontille sijoittui sitten aikanaan Kyntäjän liiketilat.

Tuota ennen kaupunkiporvarit olivat yrittäneen kuitenkin pitää sitkeästi kiinni vuosisataisista etuoikeuksistaan. Maakauppiailla oli lukuisempia rasituksia, mutta heillä ei ollut kansalaisen valtiollista äänioikeutta paitsi, jos omisti maatalon. Työ oli sen sijaan suhteellisen raskasta. Tavarasäkkien ja laatikoiden kantaminen ja muu tavaran esille otto usein vielä ahtaissa tiloissa kysyi ainakin kohtuullisia voimavaroja. On lisäksi huomattava, että kauppatoimintaan kuului usein maatalous- tai riistatuotteiden ostoja, jotka osaltaan lisäsivät työn fyysistä rasittavuutta.

Taipaleenkylässä oli 1930-luvulla ja sen jälkeen 30 vuosikymmentä  vaikuttamassa kylän  elämään monia  yritteliäitä perheitä ja niiden jäseniä. Yksi merkittävimmistä Taipaleenkylän elinkeinovireyden kannalta olivat Kustaa  Sepposen (1868-1927) pojat Kustaa (1894-1947) ja Vihtori Valfrid Sepponen (1897-1973). Valfrid on kuvassa perheensä kanssa hoitamansa kaupan eteläpäädyssä. Taipaleenkylän ensimmäisenä varsinaisena kauppiaana hän oli vuoteen 1942 saakka ja vuodesta 1943 lähtien veljensä Kustaan jälkeen Allasjärven Mylly- ja Sahan isännöitsijänä. Kuvasssa lisäksi perheen äiti Sanna os.Pynttäri (1891-1978) sekä lapset Kustaa (1920-1988), Jussi (1925-) ja Helena Sepponen, ( 1927-,myöh.Kuoppa). Heidän isoisänsä Kustaa vaikutti naapurikylässä Haapaluomalla kauppiaana ja leipuriyrittäjänä. Siitä juontuu tämän Taipaleenkylän kaupan tausta, joka oli ”Haapaluoman Osuuskauppa”. Allasjärven mylly- ja sahayrityksessä oli parhaimmillaan 40 työntekijää (kts edellä).  Vaikka toiminta oli ajoittain osavuotista, loi se kuitenkin aivan ratkaisevan leimansa kylän ihmisten silloiseen arkeen.  Ja kuten kaikki muutkin maamme pienet sahat, niin myös tämä joutui 60-luvulle tultaessa sahateollisuuden laman kouriin. Siitä huolimatta kyläyrittäjyyden positiivinen historia on säilyvä tässäkin tapauksessa monien jälkisukupolvien mielessä ja kunnioituksen kohteena.

(jatketaan/täydennetään myöhemmin)