Synnyin (*) Alavuden Taipaleenkylässä Snellmannin päivänä 1936 naapurin Tiila-mummon toimiessa kätilönä. Samalla tavalla syntyivät viisi sisartani ja neljä veljeäni. Äitimme Eeva oli ”synnynnäinen” synnyttäjä. Jo synnytystä seuraavana päivänä hän ahkeroi pientilan moninaisissa puuhissa ja kaikki lapset lähtivät kukin vuorollaan terveinä katselemaan ja kokemaan sotien aikojen tuskaa ja puutteita, mutta toki mekin tavallamme innostumaan koti- ja pihapiirin leikkeihin ja kisailuihin sekä ihmettelemään ympäristönkin menoa. Ennen talvisotaa perheessämme oli jo 5 lasta ja kun kaikki olimme syntyneet ennen vuotta 1948, niin jokainen voi halutessaan tiedostaa, missä olosuhteissa me lähes ”kylmän” pientilan lapset vartuimme ensimmäiset lapsuusvuotemme. Muistan omasta lapsuudestani vieläkin elävästi, miten ennen kouluikää raivasin Paavo-veljeni kanssa ”kivipeltoa”. Ei se sinällään mitenkään mahdotonta kait ollut. Lapioon kun mättää maata vain voimien mukaan ja voimien karttuessa lapiolliset kasvoivat vastaavasti. Me kaikki Uusi-Karjalan ”torpan” lapset olemme syntyneet työn ääreen. Synnyinkodissa aikuisiässä käydessäni tapanani on tehdä näillä muistojen pelloilla kävelylenkki. Kun niin tekee, ainakin vähäksi aikaa katoaa halut voivottaa nykyelämän pienistä puutteista ja mielen valtaa tyytyväisyys, mikä on syvempää kuin mitä itse asiassa yhteiskuntamme aina ansaitsisi.
(*) Näille sivustoille tuotettu teksti on tarkoituksella laadittu ”minä”-muotoon aivan kuin elämäkerrallisessa tekstimuodossa on käytäntönä, vaikka tässä tapauksessa ei ole kysymys varsinaisesti nimekkäästä henkilöstä) Selausohje: kuvat saadaan yleensä suuremiksi napsauttamalla niitä terävästi. Palaaminen takaisin sivusustolle tapahtuu selausohjelman ylänuolta käyttämällä.
Vauvavuosien uutisia Suomesta
-Vapun aikaan 1936 Suomen Kuvalehti esitteli Kenraali Vilho Nenosen keksinnön, jonka avulla lentokeeesta käsin voitiin valokuvata suuria alueita ja sen jälkeen valmistaa kuvista täydellinen kartta maastossa lainkaan käymättä. Mm. apukameroiden avulla, jotka ottavat samanaikaisesti kuvaa horistontista, voidaan määrittää kameran asento ja niin muuntaa kuvat mittasuhteiltaan oikeiksi. Artikkelissa kuvataan lisäksi miten ”oikaisutekniikkaa” nopeutettiin kehitellyllä horisonttimittauskameralla eli statoskoopilla. Uutisen tekee mielenkiintoiseksi se, että kenraali Nenonen oli varsin hyvillään, kun saksalaiset olivat kehaisseet, että kyseessä on ”ilmakuvakartoituksen maailmanmenetelmä”
-Syntymävuoteni 1936 em. lehdessä (no 10,maaliskuu) on kuva Rooman kadulta, jossa ylioppilaat riemuitsevat marssien, kun italialaiset joukot ovat murtamaisillaan abessiinialaisten vastarinnan. Näyttää olevan kansallistunto korkealla. Tuo Italian sota imperiuminsa luomiseksi tuli vaikuttamaan merkittävästi Kansainliiton hajoamiseen. Tuo I maailmansodan selvittelyssä vuonna 1919 perustettu rauhan järjestö mureni fasismin nousussa; Saksa ja Japani irtaantuivat jäsenyydestä jo 1933, Italia sitten 1937, kun jäsenvaltiot eivät suostuneet poistamaan sille langetettuja pakotteita. Naapurimaassa Espanjassa alkoi sisällissota. Fasismi oli siis kovassa nousussa paitsi Saksassa, niin myös monessa muussa maassa. Mutta Francolainen Espanja pysyi voimissaan vielä pitkään. Kun 1960-luvun alussa lomailimme Espanjan Torremolinoksessa, niin selvästi oli vaistottavissa poliisin äärimmäistä valppautta ja kylmää katsetta läheisen kylän torilla niin, että koko loman lämmin tunnelma repsahti ja jäi vaivaamaan pitkäksi aikaa mielessä.
-Samassa numerossa ”Suomen Kuvalehden mukana BERLIINIIN” on kuvaus lehden suunnittelemasta yhteisretkestä Berliinin Olympialaisiin elokuussa 1936 (s. 362-363). Jos noiden olympialisten perusteella pitäisi syntymävuottani luonnehtia, niin lähinnä ”Valheen vuosi” olisi osuvin. Niin diktatuurin propagandavälineeksi tuo urheilutapahtuma muodostui ja järjestelyissä hämättiin 49 kansakuntaa luulemaan, että Hitlerin Saksa olikin rauhan ja sopusoinnun valtakunta. Hitlerin propaganda ja ihmistuhosuunnitelmat olivat siis konkreettisesti tapahtumassa, mutta niin oli Stalinin Neuvostoliitossa meneillään pahimmat vainot ja puhdistukset 1936-38. Olympialaisten ajaksi häivytettiin pimentoon tyystin kaikki juutalaisuuteen liittyvä; ympäristö ”puhdistettiin saksalaisella perusteellisuudella.
Suomi selvisi Berliinistä kunniakkaasti. Edustajamme saivat 20 mitalia, joista kultaisia puolet. Yksi olympiavoittajista oli Gunnar Höckert. Hän kaatui sittemmin talvisodassa sen jälkeen, kun oli syöksynyt vihollisen panssarivaunuun, tulittanut sillä vihollista, mutta saanut surmansa tultuaan vainun luukusta ulos ulos. Samassa 5000 km:n juoksussa saavutti Lauri Lehtinen hopeamitalin. Vuonna 1936 teki Matti Järvinen 10. maailmanennätyksensä keihäänheitossa tuloksella 77,23.
Syntymävuotenani sai T.J. Särkän ohjaama elokuva ”Pohjalaisia” ensiesityksensä.
-Vuotta myöhemmin em. lehti (no 28) kuvaa artikkelissa ”Ryntäys napaseudun ilma-alueelle” sitä, kuinka 1.maailmansodan jälkeen muutamat kaukokatseiset voittajavallat jakoivat planeettamme pohjoiset ja (ja eteläiset) napaseudut kaikessa hiljaisuudessa. Näillä pohjoisnavan jääalueilla näytti akkiä olevan kätkössä kaikenlaista arvokasta. Onko tuttua nykypäivää lähes 80 vuotta myöhemmin; varmaankin.
Jos oli Alavuden sivukylän maalaismaisemissa kummajainen Jussi Karjala 1920-luvulla harrastaessaan uutterasti kilpapyöräilyä, niin sellainen olin minäkin 40-luvun lopulla ajellessani pyörällä 20 km:n päähän ”kortteeriin” ja Alavuden Yhteiskouluun hankkimaan oppia ja sivistystä. Miksi se oli niin kummallista? Kun se oli vielä harvinaista ”rahvaan” lasten keskuudessa ja etenkin syrjäkylän varsin agraadisessa ilmapiirissä. Tavalliseen kansaan oli ilmeisesti iskostunut luokkajakoinen asenne, että kun on selvitty ilman enempää koulunkäyntiä, on se turhaa edelleenkin. Ei ollut kulunut kuin noin sata vuotta, kun Suomessa elettiin aikaa, jolloin säätyisyyden kanavaksi oli vakiintunut korkeampi koulutus, mihin taas rahvaan lapsilta oli käytännössä pääsy estetty (Esa Konttinen; Ammattikunnat, yhteiskunta ja valtio 1993). Ja siten myös rahvaan pääsy autonomian ajan keskusjohtoiseen virkahierarkiaan oli tehty mahdottomaksi. Väitän, että tästä asenneilmastosta oli kulttuurissamme vielä 1940-luvulla ainakin osia jäljellä, vaikka toisaalta paljon löytyy vastakkaistakin kehitystä 1850 jälkeiseltä ajalta.
Vanhempamme elivät lapsuutensa koulusivistyksen suhteen vedenjakaja-aikaa; isämme sai oppinsa kiertokoulussa, äitimme taas kymmenen vuotta nuorempana kävi ensimmäisten joukossa Taipaleenkylän kansakoulun.
Me kaikki ”Uusi-Karjalan” lapset olemme kouliintuneet elämämme ammatteihin pitkällä linjalla työn ohessa ilman yhteiskunnan nykyisin tarjoamia opintotukia. Niin minäkin olen suorittanut ammattiopintoni aina työn ohessa ja sen innoittamana toki saaden opinto-oikeudet yhteiskunnan ylläpitämistä laitoksista.
Monien vaiheiden jälkeen jaksoin opinnoissa ”loppuun” saakka ja monet isompien talojen pelloilla ahertavat kummastelivat, kun Uusi-Karjalan Martti-poika pyöräili ylioppilaslakki päässään näyttämään kotiväelle, että tulihan siitä Martista sitten Taipaleenkylän ensimmäinen ylioppilas. Hyvä tai huono, mutta niin siinä kävi (sanonta edellyttää erityistä analysointia, mikä mahdollisesti myöhemmin) Armoton kasvipesialisti jo lapsuudesta asti, luokka- ja lapsuustoverini Pentti Alanko (5.serkku), Taipaleenkylän todella ansioituneimpia, lopetti perusopinnot keskikouluun ja riensi omalle alalleen hortonomiopintoihin, mutta ylsi aikuisiässä sitten maisteriksi ja kunniatohtoriksi sekä tuotteliaaksi alan kirjoittajaksi. Ja seuraavien 15 vuoden kuluessa serkukseni Markus Nisula (myöh. Finnairin liikennelentäjä) ja Esko Karjala (FM, myöh. Kelan asastojohtaja) Taipaleenkylästä kouliintuivat Alavuden Yhteiskoulusta ammattiopintoihinsa. Oi kulunut sata vuotta siitä, kun J.V.Snellman ja Uno Cygnaeus ponnistelivat kansansivistyksen ulottamisesta koko kansan ulottuville. Mutta esteitä tuli eteen monessa vaiheessa; olihan suomen kielen asema tuolloin monin tavoin ratkaisematta. Oma virka- ja koulukieli edellyttivät vielä pitkään kansakunnan oikeamielisten suuria ponnisteluja.
Siis hyvin nopeasti elämisen olosuhteiden parannuttua sotien jälkeen koulutukseen hakeutuminen yleistyi ja lukiokoulutus tuli melkein tavanomaiseksi. Sotakorvaustaakasta helpottuneena 1952 kansakunta saattoi askel askeleelta päästä normaaliin elämisen uomiin. 1960-luku oli Suomessa jo sitten aivan toinen maailma.
Koulupolkuni
Koulu-urani alku osui jatkosodan päättymisen aikoihin. Myös Taipaleenkylän koulu kävi ahtaaksi, kun menetetyn Karjalan lapset olivat samalla asialla. Ilmeisesti se, että myös lasten ajatukset olivat pakostakin arkisten huolien tungostamia, kovin vähän minullekkin on jäänyt muistoja neljän vuoden kansakoulun ajoista. Selvimmät muistot ovat tallentuneet koulumatkoista. Talvisin oikaistiin hiihtäen soiden ja Vähän-Allasjärven yli, jolloin matkaa kertyi vain kolme kilometriä. Jos oli yöllä pyryttänyt, oli ponnisteltava rajustikin ehtiäksemme ajoissa kouluun. Muulloin käveltiin nuo normaalit neljä kilometriä. Se oli riemastuttavaa, kun heti lumien sulettua poistimme risaisuuteen asti rasittuneet kengät reppuun ja talsimme paljain jaloin vielä puoliroutaista tietä kotiin. Olihan kesä tulossa, mikä vapautti ajatukset toivomaan jotain iloa suven lämmöltä.
Tuohon Vähä-Allasjärven ylitykseen ja hiihtolatuun liittyy toinenkin, jopa maamme historiaan liittyvä elävä muisto. Kun helmikuun 16.päivään mennessä 1946 oli valtion pakkolainan toteuttamiseksi setelit leikattava puoleen arvoonsa, oli meillä hätä kädessä, kun joku, ilmeisesti 500 markan seteli oli vielä leikkaamatta. Niinpä olin sopiva hoitamaan tämän finanssipoliittisen operaation hiihtämällä helmikuussa alkuillan pimeydessä alle 10 vuotiaana soiden ja järven yli enoni Jaakko Nisulan luokse, joka hoiteli tuohon aikaan Alavuden Osuuskassan sivukonttorin asioita. Onnistuihan se, joten perheelle tärkeä seteli tuli ainakin puolelta arvoltaan turvaamaan perheen vähäisiä, mutta tuikitärkeitä hankintoja.
Koska Taipaleenkylän maatilat olivat 1900-luvun alkupuolen runsaiden jakojen takia aloiltaan verraten pieniä, ei niistä riittänyt jaettavaksi karjalaisperheille uuden kodin sijoja, vaan uudet tilat perustettiin Alavudella lähinnä keskustan ympäristöön. Niinpä en muista karjalaislapsia juuri olleen paljonkaan enää silloin, kun aloitin keskikouluopinnot kirkonkylässä. Kovin vähän minulle siis jäi muistoja näistä ”koulukkaista”. Mitään suurempia kärhämiä tuskin lasten kesken tapahtui. Pidempään aikaan seudulla asusti enoni Juho Nisulan omistamassa, pienessä pilketehtaan mökissä Sohvi Kekkosen perhe, joka oli lähtöisin Inkerinmaalta, Saaren kylästä Pietarin lähettyviltä. Hän oli ”ajautunut” riisitaudin lamaannuttaman kolmen poikansa kanssa jossakin sodan melskeessä Viron kautta Suomeen.
Tämä perheen siirtoilmoitus tuli Länsipuolen Osuuskassaan enolleni Jaakko Nisulalle. Hänen veljensä Juho Nisulan autolla oltiin sitten perhettä vastassa. (asiakirjat, om. Nikolai Kekkonen, Jaakko Nisulan jäämistöstä)
Tätä aikaisemmin perheen isä oli kaatunut sodassa ja perhe joutui vankileirille, jossa piikkilankojen takana täytyi kaivaa maasta juuria henkensä pitimiksi (Lähde: Irja Kalliosalo, Varpula; Alavuden Joulu). Alavutelaiset ja Taipaleenkylän väki onnistuivat suojelemaan omiaan, ettei luovutuksia Neuvostoliittoon tässä tapauksessa tapahtunut, vaikka tämäkin perhe sitä koko ajan pelkäsi. Vehkamäen talossa oli toinen Inkeristä tullut nainen, joka meni naimisiin kylän talon pojan kanssa ja otti vastaan näin emännän tehtävät. Sohvi toimi koulun keittäjänä sen jälkeen, kun koulussa aloitettiin tarjota lämmin ateria 40-luvun loppupuolella. Hän hoiti uutterasti myös koulun siivouksen. Kyllä Sohvin hernerokka, perunavelli tai riisimarjapuuro otettiin luokassamme 1948 kiitolisena vastaan. Kukaan ei nirsoillut. Perunat, puolukat ja herneet oli toki kerätty kylien taloista koulun kellariin. Näin koulukkaat söivät omatekoisista tuotteista valmistettuja aterioita. Aterialla kaivettiin repusta kotoa tuodut voileivät ja maitopullot. Ravinnon suhteen elämäni huononi, kun oppikoulussa ei toki lämpimiä aterioita tuohon aikaan tarjoiltu. Jäätiin vain maitopullon ja voileipien varaan.
Muuten mainittu kellari palveli toistakin tarkoitusta. Alakoulun opettaja ja johtajaopettaja Kallen Vären puoliso Tyyne Väre tapasi pelotella meitä, että sinne teidät lukitsen, jos ette ole kunnolla. Sitä en muista kuitenkaan tapahtuneen; karttakeppi ja nurkassa selkä luokkaan päin seisottaminen sekä jälki-istunnot olivat riittäviä rankaisukeinoja.
Yllä: Alavuden Taipaleenkylän yläkoulun (III-IV luokat) oppilaita opettajien Tyyne ja Kalle Vären suojissa (toisen rivin laidoilla) vuonna 1948. Minun ja muiden vuonna 1936 syntyneiden (vanhimmat koulukkaat tässä kuvassa) koulupolku oli alkanut syyskuussa 1944, jolloin Suomi oli solmimassa Neuvostoliiton kanssa välirauhasopimuksen Carl Gustaf Mannerheimin ollessa Suomen Tasavallan presidentti. Kuuluin siis ensimmäiseen sodanjälkeiseen kansakoulusukupolveen
Eturivissä vasemmalta Kirsti Sinervä, Lyyli Lahti (myöh. Hautala), Terttu Orpana ( myöh. Rajala), Laina Kotilainen (myöh.Samppala), Terttu Valli, Liisa Valli (myöh. Karjala), Terttu Teerisalo (myöh.Valkealahti), Toini Perälä, Anneli Jokela, Elina Pohjasniemi, Elvi Siltala, Lilja Kivistö (myöh.Vuorela) ja Kerttu Keskinen. -Toisessa tyttörivissä vasemmalta Helli Keskinen, Helvi Hautamäki (myöh. Yritys), Aune Ylämäki, Hilkka Valli (myöh. Hiirikoski), Irma Alanko (1938,”alakoululainen”), Maija Pohjasniemi, Lyyli Pohjasniemi, Irja Kalliosalo (myöh. Varpula), Iida Manninen, Anneli Isomäki ja Terttu Tynjälä (myöh. Niemi) -Poikarivissä vasemmalta esittelyn alussa mainittu Pentti Alanko, Teuvo Lampi, Martti Keski-Taipalus, Armas Pyssysalo, Matti Orpana, Martti Sillanpää, Sauli Pohjasniemi, takana Sillanpään vieressä (vaaleatukkainen) karjalaispoika Veikko Kinnunen, jonka edessä, Saulista vasemmalla Veikko Pyssysalo, takananaan Heikki Pohjasniemi ja Martti Karjala, joiden edessä Pentti Taipalus ja Veikko Nisula sekä viimeisenä oikealla Jussi Kulmala. Opettaja Vären edessä on Leo Kekkonen (1939;”alakoululainen), joka ei itse asiassa olisi kuulunut lainkaan tähän kuvaan, mutta pääsi toki ilmeisesti siksi, että oli koululla äitinsä Sohvin mukana, joka oli siivous- tai keittopuuhissa kuvaa otettaessa. Muut koulukkaat olivat syntyneet pääasiassa 1935-36. ja olimme tuolloin 12-13 vuoden iässä.
Kuva on otettu mäen päällä sijaitsevan pääkoulun eteläpäädystä, jossa oli toinen sisäänkäynti opettajapariskunnan kotiin. Kun karjalaislapsia oli enemmän majoittuneina seudulle, siirrettiin tilanpuutteen takia kaksi luokkaa ”keskuksen kouluun”. Nimi ehti lyhyehköstä evakosta huolimatta iskostua käyttöömme. Rakennuksessa, joka sijaitsi noin 150 metriä koulusta pohjoiseen, toimi käsivälitteinen puhelinkeskus (kts. ilmakuvaseloste). Myöhempinä vuosina taloon sijoittui Alavuden Osuuskassan, Jaakko Nisulan hoitama sivukonttori ja sen jälkeen sivukirjasto, jonka ahkerimpiin lainaajiin myös äitini kuului. Toukokuussa 1943 Sohvi Kekkosen perhe sai asuinsijan yläkerran pienessä hellahuoneessa ja myöhemmin perhe pääsi Vilina ja Juho Nisulan ”vuokraamaan” pilketehtaan mökkiin. Sohvi Kekkonen, koulun työmyyrä , oli äitini hyvä ystävä vuosikymmenien ajan ja koko perhe pojat Reino (1932-2007), Leo (1939) ja Nikolai (1941) sai seudulla osakseen paljon arvostusta ja kiitosta. Perhe oli lähtöisin Itämeren suomalaisen heimon asuin-alueelta Järvisaaren Järvinkylästä Neva-joen eteläpuolelta Muja- ja Tosnajokien väliltä. Näin Taipaleenkylän väki koki konkreettisesti maamme sotahistorian kohtaloita. Sohvi eli yli 100 vuotiaaksi, joten aikaa oli tarinoida kylän ystäville elämän kokemuksista Inkerinmaalta. Pojat menestyivät maailmalla ja ovat pitäneet kiinteästi yhteyttä kylänväkeen. Leo suoritti Ruotsissa teknikon tutkinnon ja Kanadassa hän valmistui insinööriksi ja uraanikaivoksen hommiin.
Yllä olevassa kuvassa näkyviin kohteisiin viitataan näillä sivuilla useaankin kertaan. Kyseessä on itse asiassa Taipaleenkylän keskuspaikka; koulu kuvan oikeassa kulmassa (nykyisin keltainen), entinen Osuuskauppa risteyksessä, silloinen ihmisten kohtaamispaikka ja niiden puolivälissä tien samalla puolella oli kylän ensimmäinen kauppa (Haapaluoman Osuuskauppa), joka myöhemmin kuten edellä on kerrottu palveli minunkin väliaikaisena kouluna, Osuuskassan sivutoimipisteenä, puhelinkeskuksena ja sivukirjastona. Osuuskaupasta kirkonkylään päin on näkyvissä vielä silloinen Tuomas Vallin (1904-1992) paja, monelle talolle ja torpalle tarpeellinen remonttipalvelu.
(Muistojen talo risteyksen ja koulun välillä, kun se toimi Taipaleenkylän ensimmäisenä kauppana/ kuvan om. Walfrid Sepposen perik.)
Keskeinen Ala-Mursulan (Heikkilä) talo on ilmakuvan alareunassa ja tien toisella puolella näkyy hiukan Taipaluksen veljesten Jussin ja Onnin 4-kerroksinen vehnämylly. Heidän vanha myllynsä jää kuvan ulkopuolelle noin 150 metrin päähän Peräseinäjoen suuntaan, jossa myllyn koski kohisi vielä lapsuudessani. Risteyksestä 400 m Alavuden suuntaan sijaitsee Huttulan talot. Luettelo jo kuvaa sen, kuinka merkityksellinen juuri tämän kuvan alue oli kylälle. Koulun takana on nähtävissä nykyisen kaupungistumisen jäljet, turpeennoston tekniset arvet. Lapsuuteni kouluvuosina suo hengitti vapaana. Sen yli olen hiihtänyt koulumatkojani Vähä-Allasjärven jään kautta usein umpihangessa, mutta nyt vain hyvällä muistaen. Koulun kilpahiihtoladut, joita isäni usein kävi availemassa, kulkivat tuon suon näreiden katveessa.(Kuva: Aarno Isomäki, Ähtäri)
Koulumatkojen kokemukset ovat siis jättäneet mieleen paljon muistoja. Kun Allasjärven jää oli luistelulle sopivaa, kokeilin ”nopeuttaa” matkantekoa mukavammalla tavalla Takalan rannasta järven pohjoispäähän. Ne luistimet eivät olleet toki mitään tehdastekoisia, vaan itse ”värkätty”. Justeerisahan paksuhkosta teräaineksesta siivutettu ja jalkatueksi tarkoitetetun koivupuun sahatekoiseen loveen kiinnitetty luistinterä kelpasi kohtuullisesti matkantekoon. Kuulen vieläkin järven vedenpinnan vaihteluista johtuneiden onttojen alashumahtelun. Tämä ilo päättyi kuitenkin lyhyeen, kun joku ilkimys hävitti rannalle piiloon jättämäni menopelit. Seuraavat luistimeni olivat sitten keskikoulun toisella luokalla isäni hankkimat oikein hokkarit, joista kerron tuonnempana.
Tuohon aikaan Allasjärven vesi oli vielä vuoteen 1948 saakka kohtuullisessa, nykyiseen verrattuna noin metriä korkeammalla tasolla ja tukkien kuljetuskin vesitse onnistui. Jopa Toivo Kuulankin kuvaama Vehkajoki soveltui tukinuittoon. (kts.kohdasta ”Ympäristöni”) Tukkilautat hinattiin järven pohjoispäähän, missä ne odottivat jokiuittoa eteenpäin Allasjoen-Ahvenjoen virrassa Jääskänjärven yli jopa Kouran sahalle saakka Mutta sitä ennen me pojanklopit toki otimme ilon irti, kun saimme nauttia hippaleikeistä juosten miesten malliin tukkisuman päällä. Kesän edistyessä tuli sitten uiton aika ja pitihän minunkin ängetä mukaan, vaikka ei alle 10-vuotiaasta ollut sumien purkauspuuhassa paljonkaan apua. Muistan saaneeni raavailta miehiltä jopa kieltoja jatkamasta pidempään yrityksiä uittokeksin käyttöön. Niinpä yön edetessä nukahdin joentörmälle sytytetyn nuotion lämpöön.
Toimin kansakoulun aikoina monipuolisesti perheen asiapoikana. Yksi tehtävä oli suutarissa käynti. Koulupolkuni varrrella, pienessä mökissä, lähellä Kaukolanperälle johtavan Allasjoen ylittävää siltaa vietti pienessä mökissään eläkepäiviään Salomon Heikinpoika Siltala (ent. Pakkala, 1876-1951) vaimonsa Sandran (1876-1949) kanssa, mutta ei toki jouten, kun kerran oli elämänsä työtä tehnyt, kirvesmiehenä puusta taloja ja muita rakenteita väsäillyt. Hänpä toimi nyt siis kylän suutarina, kaikille hyödyksi ja minullekkin muistoja tuosta entisaikojen tärkeästä ja arvostetusta ammatista muistoja jakaen. Uusi-Karjalan lasten kengät tarvitsivat huoltoa ja uusiakin syntyi, taatusti käyttökelpoisia. Martti-poika siis asialle. Ei Salomon montaa sanaa pojanklopille lausunut. Ja tuli vain murahdus, kun lausuin kenkiä vastaanottaessani:”kyllä äiti käy sitten maksamassa”.Toisinaan olin varautunut maksamaan ”käteisellä”, mutta muistan toimenpiteen olleen jotenkin vaikea ja väkinäinen, kun mestari tiesi, ettei liikoja markkoja kuitenkaan ollut. Jouduin avaamaan pattitilanteen antamalla, mitä äitini oli mukaani antanut. Pidin kyllä mestarin murahdusta kiitoksena ja poistuin tielle. Toki ehdin nähdä, miten suutari työtänsä tekee, pikilankojen valmistuksen ja nahkojen hajut ovat vieläkin ”muistossa”. Salomonin siirryttyä pois 1951 työnsä äärestä, oli meille hankittava omat työkalut kenkien tekoon ja paikkaamiseen. Olihan se hatäapua tosi suutarin työhön verrattuna, mutta isäni ollessa kätevä käsistään, siitäkin selvittiin. Langat piettiin nyt Uusi-Karjalan pirtissä, joten tuoksutkin toistuivat ja sekoittuivat kotoisempiin hajuaineksiin.
Laina ja etenkin Kalle Väre iskostivat aivan käytännössä ja kovalla auktoriteetillä meille uskonnolliset sanomat. Nimittäin katekismus ja monet virret oli joka päiväksi osattava ehdottomasti ulkoa. Ei riittänyt ajatuksen sisäistäminen, vaikka Kalle Väre oli itse varmaankin syvällisesti pohtinut ihmiselon kysymyksiä. Kuuluihan hän evankeliseen herätysliikeeseen, minkä saarnoissakin pidetään yllä evankelistä, vapaan armon korostusta (Kaarlo Lähteenmaan kirje 8.3.2013). Tätä me koulukkaat emme tietenkään silloin mitenkään tiedostaneet. Paljon siinä kului kuitenkin energiaa eikä laskuopinkaan tiedonhankinataan riittänyt ilmeisestikkään kylliksi voimia, kun muistan keskikoulun pääsykokeista, että laskujen sulkujen käyttö ja sanalliset tehtävät aiheuttivat tuskaa ja hikeä. Myöhemmin keskikoulun loppupuolella olin tosi innostunut jopa menestykkäästi geometrian ja algebran tehtävistä. Liekö kansakoulusta jäänyt myös sellainen vaikutus, että uskonnon opettaja rohkeni piirtää keskikoulun päättötodistukseeni uskonnon numeroksi tasan kymmenen. On mielessäni kyllä toinenkin selitys, mistä kerron myöhemmin.
Alavuden Yhteiskoulu rakennettu 1928, tässä 1950-luvun kunnossa. Ovesta vasemmalla olevassa luokassa tuhersin keskikoulun pääsykokeissa ja samaan tilaan sijoitettiin ensimmäisen luokkani oppilaat. Talo on nyttemmin purettu, mikä herätti paljon ristiriitaisia mielipiteitä. Olisiko hyväpohjaisella hiekkakankaalla ollut tilaa uusille rakennuksille muuallakin? Voi olla, että elintasosukupolvien harrastama repivä rakentaminen tuomitaan aikojen kuluessa nykyistä voimallisemmin. Mutta muistot säilyvät ja silta niistä tuleville sukupolville tämänkin kuvan avustuksella
Yksin vastuussa
Alavuden sivukylästä oli kirkonkylään kahden penikulman matka. Toki viikonvaihteen kotikäynnit pääsin isäni meijeriautossa, kun oikein menemisiä ja olemisia soviteltiin. Ja mikäli niin ei tapahtunut, polkupyörä tuli apuun. Isäni tunsi rintama- ja urheilumiehenä paljon ihmisiä, joten ”kortteeri” kyllä järjestyi. Autohommat auttoivat myös majapaikkojen löytämisessä. Tosin tällä perusteella hankitut kortteerit vaihtuivat lähes vuosittain. Vasta sukujani kartoittaessani havaitsin, että kuului isäntäväkeen yksi sukulainenkin. Majoituksen lisäksi sain yhden aterian ja muistaakseni kevyen aamupalan. Monet käytännön asiat ovat unohtuneet, mutta arvioisin, että koulureppuun sain ainakin useimmista kortteereista voileivän, koska 40-50 luvulla kouluaterioita ei oppikoulussa tarjottu. Joka tapauksessa äitini varusti reppuuni aina jotain välipalasyömistä, kun maanantaiammuisin lähdin kotoa kirkonkylää kohti. Sen muistan elävästi, kun kävimme välitunnilla ostamassa Unto Alajoen liikkeestä possuja, jos sattui rahaa joskus liikenemään.
Yllä kuvassa kouluvuosieni näkymä Alavuden kirkonkylän keskeisestä raitista.
Ensimmäiset lukuvuodet ovat syvimmin painuneet mieleeni ja vaikuttaneet kasvuuni. Kuvaisin tuolloista elämänvaihetta ikään kuin vertaamalla sitä nykyajan lasten ja nuorten kasvu- ja kouluaikaan. Useimmissa tapauksissa nykyiset koulukkaat jatkavat kavereidensa kera hiekkalaatikoilta yliopistoon. Samoin heillä on useimmiten tukijoukot kotipiirissä. Sisarusten koulukokemukset auttavat sopeutumisessa. Taloudelliset lähtökohdat ovat yleensä kunnossa. Koulut ovat lähellä tai säännöllisten bussikuljetusten varassa. Lyhyesti kuvattuna; tuon ajan sivukylän pojalta puuttuivat lähes kaikki nämä etuisuudet ja kasvuympäristö. Yksinäisyys ja irrallisuus painuivat syvälle mieliin etenkin kolmena ensimmäisenä kouluvuotena.
Ensimmäisen lukuvuoteni koulutie kulki asemanseudun läpi. Se oli 1948-49 suunnilleen kuvan kaltainen (Kuva 50-luvun alkupuolelta, J.B.Saari, om. Seppo Saari). Kuvauspaikka on noin 200 m tasoylikäytävästä etelään. Asemanseutu oli siihen aikaan varsin elinvoimainen kyläkeskus, lähes kirkonkylän veroinen. Polkupyörällä, hiihtäen tai kävellen taittui tuo noin 5 km:n matka kortteerista (Anttilasta) kirkonkylään rutiinilla. Olinhan tottunut matkantekoon jo neljän vuoden ajan kotitanhuvilla. Lisäksi siitä oli iloksi se, että voitin taatusti koulun keväisen maastojuoksun.
Kuvassa (J. B. Saari) avautuu Kirkkokangas, tie koulun kohdalla. Muistan sen juuri tämän kuntoisena, tuskin sitä kouluvuosinani levennettiin tai suuremmin korjailtiinkaan. Tietä pitkin tai poikin olen siis kulkenut jalkaisin, polkupyörällä tai suksilla, vuodenaikojen ja säiden mukaan lukuisat kerrat kouluun ja kortteerisijoille.
Muistissani on hyvin merkittävä koulunkäyntiini liittyvä vuotuinen vaihe, kun piti ostaa oppikirjoja. Tämä pakollinen toimenpide osoittautui usein hankalaksi, kun rahat olivat vähissä. Hyvä Ruuhelan kirjakauppa oli kirkonkylän keskustassa (yllä kuva: J.B.Saari). Kuvassa myös vasemmalla koulutoverini, nyttemmin edesmennyt Esa Vuorikoski. Hänen kotinsa sijaitsi melko lähellä kuvanoton suunnassa. Muut kirkonkylän pojat ovat (toistaiseksi) jääneet tunnistamatta.
Seuraavassa kuvassa ollaan hyvin lähellä edellisen kuvan ympäristöä, alhaalla neljän tien risteys 50-luvulla. Raitti tuli juuri tuolloin tutuksi koulutien kulkijalle. Ylemmästä kuvasta nähdään puolivuosisatainen muutos. Siihen on pystytetty myös Toivo Kuulan patsas, jonka juurelle sukuseurani väki tapaa kokoontua juhlakokoustensa yhteydessä.
Alavuden ympäristökunnissa ei vielä 1940-50 ollut oppikouluja. Niinpä Lehtimäeltä, Virroilta, Kuortaneelta ja Töysästä tulleet koululaiset olivat samassa asemassa eli sijoittuneet asumaan kirkonkylän ja lähiympäristön talouksiin. Koska asuin ensimmäiset vuodet aivan yksin, en erikoisemmin ystävystynyt kenenkään kanssa. Nykyisinkin vanhemmat seuraavat vielä 12-15 vuotiaiden kouluasioita ja menemisiä, mutta niin ei tapahtunut minun kohdallani. Vanhemmillani oli riittävästi tekemistä arkihuolien parissa, joten oli luonnollista, että sain tai jouduin vastaamaan itse asioistani, kukaan ei niihin sen kummemmin puuttunut. Paitsi kesäisin, jolloin oli kannettava omat korteni perheen kekoon Uusi-Karjalan pelloilla ja myöhemmin apupoikana meijeriautossa. Toisena ohjauksena oli isäni tapa kannustaa voimallisesti minuakin urheilun piiriin (hiihto, pyöräily, ammunta). Eeva-äitimme hoiteli puolestaan peltotöiden jakamiset, ei pakottaen vaan velvollisuudentuntoa sopivasti nostattaen. Oli tienattavakin, kun sai käydä koulua. Niin se työnjohto sujui eikä siitä syntynyt sen kummempia kärhämiä. Se oli meidän lasten kesäleiriä; luontoa ja liikuntaa yllin kyllin.
(jatkuu ehkä)